tiistai 8. helmikuuta 2011

Leikkausjuttua

Vanha blogi ajalta: 8.2.2011

Eli sunnuntai-yönä oli sittenkin aika vaikee saada unta. Maanantaina lähdin niin aikasin liikkeelle, hyvin pakanneena, että olin sairaalalla tunnin etuajassa. Kävellessäni sinne en ajatellut oikein mitään. Sairaalassa sain istua tv-huoneessa katsomassa matkaohjelmia ja pientä taloa preerialla puoleen väliin, kun Asko Salmi tuli hakemaan. Pyysi riisumaan, kun tussi pysyy kuulemma kivemmin iholla kun vaatteessa näissä leikkausjutuissa. Otettiin siinä sitten vähän kuvia ja piirrettiin vähän kuvia. Mun oli niin perkeleen vaikee pysyä hiljaa kun NAURATTI! Siis hyvä luoja, mä oon herkkä kutiamaan kun en oo todellakaan tottunut siihen et joku koskee rinta-alueelle! TUSSILLA!

Lämpiössä tai heräämishuoneessa tai unihuoneessa tai mikä sen nimi nyt olikaan, sain valita oman punkan. Otin tietysti sen joka oli mahdollisimman nurkassa, ihan siksi että nukun itsekin kotona nurkkapaikassa. (ihme kissamies). Sain päälle erikoisen valkoisen frotee-kaavun ja vieläkin erikoisemmat pitkät sukat jotka kuulemma estivät tulppien syntymistä. Ei siinä sitten kauaa ehditty hoitajan kanssa jutustella kun piti saliin kävellä. "No niin, käyhän siihen selällesi makaamaan." Kävin, ja yks kaks 3 ihmistä hääri ympärilläni. Silti en VIELÄKÄÄN osannut oikeasti jännittää. Tuntui että joku kiristi kuminauhan haban ympärille ja naputteli verisuonta esiin vasemmasta kädestä laittaakseen kanyylin. "Mitä, laitatsä kanyylin?" "Juu täältä tulee sitten sulle uniaine." "Aijaa. Mulla on viimeks ollu kanyyli salmonessassa. (SÄHINÄÄ)" "Sattuiko?" "Vähän. Sori, mulla ei oo tapana sanoa auts, mä pidän ihme ääniä." "No niin, nyt täältä alkaa tulla sitä ensiainetta..." Mua rupes huimaamaan ja mä mainitsin siitä. "Juu se kuuluu asiaan." "Ok." Sitten rupes tulee, hyvin nopeasti, unilääkettä suoneen. Olin varma että lääke olis annettu sellasella maskilla kaasuna, niin kun aina leffoissa, mutta ei! Suoneen se vedettiin ja se KIRVELI. Mitä pidemmälle se levisi, sen enemmän. Mutta ei kauaa... Muistan tosi selkeästi tuijotelleeni kattoon, mutta huimauksen jälkeen suljin silmät. Mainitsin aineen kirvelemisestä samalla kun hoitaja pisti sydänkäyrä-seuranta-lappujutun kylkeen kiinni, kylmähän se oli. "Juu. Se on se unilääke, kuuluu asiaan." Okei, ajattelin, oon ihan hyvissä käsissä. "Jos leikitään että mä nukahdin jo. Niin mä lakkaan kyselemästä." Lääkäri vastasi siihen vielä jotain - mut mulla ei ole hajuakaan, mitä, vaikka mun muistikuvat on muuten selkeät ja värikkäät. Multa meni taju.

Kun mä seuraavan kerran heräsin himmeessä heräämössä, omassa punkassa ihmetellen miten mut oli sinne jo siirretty, mä en ollut edes varma oliko kaikki jo ohi. Joku mainitsi jotain mun urheilijan verenpaineesta, kun laittoi mun sormeen sellaisen seurantalaitteen. Oikeassa kädessä oli verenpainemittari joka vähän väliä pullistui itsestään ja mittaili. Mä en ollut tosiaan vieläkään varma oliko kaikki ohi joten mä kokeilin varovasti rintakehää. Littana. Okei, kaikki oli siis jo ohi, eikä mulla ollut lainkaan kipuja, joten mä ajattelin kaiken olevan hyvin. Oli omituinen olo kun yritti pysyä hereillä ja saada selvää asioista ja silti joku (lääkeaine) veti koko ajan voimakkaasti unen maille. Siinähän se meni se seuraavat neljä tuntia nuokkuessa ihan hyvin. Äitikin ehti sairaalaan soittaa ja kysyä olenko kunnossa ja hoitajalle vastasin, että en todellakaan jaksa puhua puhelimessa, mutta olen kunnossa. Leikkaus kesti vain 1,5h ja meni kerralla putkeen. Rintakehän ympärillä oli haavaside ja sen päällä binderin tapainen "tukiremmi". Leikkausalueenkin ehdin nähdä kun lääkäri vielä kurkkasi kättensä jälkiä, oli todella outo katsoa alaspäin ja nähdä pelkkää suoraa, ja haavateipit haavojen ympärillä.

Nukkuminen KL:n sairaalassa oli ihanaa, koska katossa oli led-valoja jotka tuikki kuin tähdet, ja puolen tunnin välein kävi yöhoitaja katsomassa että kaikki on hyvin. Lisäkseni sairaalassa oli 2 muuta potilasta joilla molemmilla oli tehty paljon isompi operaatio ja joilla oli molemmilla dreenit. Itselläni oli vain tippa joka jossain vaiheessa aamuyötä meni tukkoon vessakäynnillä, kun letkuun meni kamalasti verta käden puolelta. Otettiin sitten sekin rotisko pois. Ei tullut pahoinvointia eikä kipulääkkeitäkään tarvittu kuin 1 koko yön aikana ja sekin oli varmuuden vuoksi. Kipua tuntuu kyllä mutta se on sellaista tyypillistä mustelma-kipua. Ja kyllä se rintakehä siltä näyttääkin että mustelmaa riittää, mutta siihenhän olin varautunut.

Yöhoitajaa nauratti jatkuvasti kun aina hänen tullessa huoneeseen meikäläinen heräsi kuin käskystä vaikka hän hiipi kuinka hitaasti. Parhaillaan pääsi ovesta metrin sisälle ennen kun heräsin. Vaikutti siltä kuin en olisi nukkunut ollenkaan, mutta nukuin kyllä tasaisia 20-30 minuutin pätkiä. Herätessä olo oli aina mukava. Ei huimausta eikä mitään.

Aamulla lääkäri Salmi marssi huoneeseen kenraalimaiseen sävyyn ja teki tarkistuskierroksen rankan mustan huumorin sävyttävämä. Olin ajatellut miehestä että hän on kuin Sherlock Holmes, mutta lääkäri eikä etsivä, ja luinkin itse asiassa Sherlock Holmes -pokkaria, kun Salmi totesi "Mitäs tämä maailma olisi ilman ongelmia? Herran jumala eihän tätä eloa kestäisi, se olisi niin pitkäveteistä. Ongelmat ovat elämän ydin." Olin tiputtaa leukani kun kuulin nuo sanat, koska ne olivat sekä niin lähellä Sherlockin elämänfilosofiaa, että myös omaani!

Kotiutus sujui muitta mutkitta. Ulkona oli paska suomalainen talvisää ja juna oli myöhässä mutta kaverin kanssa päästiin kuitenkin turvallisesti takaisin kotiin. Kotona ehdittiin katsoa Silent Hill ja äitikin tuli käymään ihan vain katsomassa että olen virkeä ja kunnossa. Myöhemmin tein itselleni sairaalan punkan mallisen pesän sänkyyn, eli kaksi tyynyä pään alle ja yksi tyyny polvien alle, ja kävinpäs rohkeana jätkänä jo suihkussakin eikä sekään sattunut. Tukiremmin sai takaisin ilman ongelmia eikä sekään sattunut. Ainoa murhe on omituinen punainen painauma vasemmassa kyljessä, mutta luulen että se on normaali verenpurkauma eli rankahko mustelma. Soitan siitä silti lääkärille aamulla.

Kaiken kaikkiaan ehdottoman hyvä kokemus. Viikon päästä maanantaina menen vaihdattamaan haavateipit. Huomenna ja ylihuomenna olisi koulua, mutta ihan niin hullu en ole, että väen väkisin lähtisin sinne. Kaikille jotka yksityisen puolen mastektomiaa harkitsee, niin hienoa, kannattaakin. Ja Asko Salmi on helvetin rento kaveri. Ja hoitajat ihania. Voin vain suositella :D

Kamoon, niillä on tähtiä katossa!!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Asiattomat kommentit tullaan poistamaan... Eli sellaisiin on ehkä hiukan turha tuhlailla aikaansa. Asialliset kommentit vastaanotetaan rakkaudella ja niihin pyritään vastaamaan!