Vanha blogi ajalta: 27.6.2011
En viitsi aloittaa negatiivisella aiheella, joten kerron ensin hyvät uutiset.
Olen lomaillut 4 päivää Naantalin vanhassa kaupungissa ja oli kyllä upeaa. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta koko ajan, juhannus oli huikeimmillaan, tekemistä oli juuri sopivasti ja tuli vähän levättyäkin ja nollattuakin. Puheenaiheita riitti parhaan kaverin kanssa, joka reissun meikälle osti synttärilahjaksi. Tuli myös syötyä kunnolla ja käveltyä sekä autoiltua. Ai että, elämä hymyilee.
Palasin pari tuntia sitten kotiin ja vähän tavaroita purettuani katsoin leffan (Laputa), ennen kuin käynnistin tietokoneen. En tykkää rynnätä suoraan ensimmäisenä tietsikan ääreen, koska tuntuu että tärkeet asiat jää puolitiehen ja kesken, niin kun just pyykkien purkaminen koneeseen ja näin.
Nyt kumminkin istun jo koneella ja kuinka ollakaan, ärsytyskynnys tuli jo ylitettyä. Tähän pystyi facebookin yhteisö "Jos ihminen itkee toisen vuoksi, se rakastaa sitä". VOI HELVETIN KUUSTOISTA MITÄ PASKAA! Anteeksi capsin raiskaus, mutta ihan oikeasti, jos meikäläisen saa jostain narusta vetämällä ärsyyntymään, niin se on tuo ajattelemattomuuden syvä, synkkä ja kylmä kuilu, joka tulee vastaan tuon tuostakin.
Ensinäkin. Itkeminen on hyvin luonnollinen tunnereaktio joka voi johtua vaikkapa pelkästään rajusta työstressistä. Sitä taas voi aiheuttaa vaikkapa pomo, työympäristö, työkaverit, kenkkuileva työsuhde-auto, kumppani joka ei ymmärrä työaikojasi, tai kaikki yhtä aikaa. Jos itket pomosi vuoksi, olisi aika hälyttävää, että se heti tarkoittaa että rakastat häntä.
Tää yhteisöhän on hirvittävän, kauhistuttavan yksiselitteisesti nimetty, niin kuin facebookin yhteisöt yleensä. Eikä siinä mitään, kyllähän meikä käsittää, että rajuimmat tunteet koetaan niiden ihmisien kanssa/toimesta/vuoksi, joista eniten välitetään -> yleensä rakastetaan. Mutta tuollainen maailmankaikkeuden ja etenkin ihmislajin tunnekirjon yksinkertaistaminen vaan saa mun pään räjähtämään kuvainnollisesti.
Myös hormonitoiminnan muutokset, esimerkiksi, voi aiheuttaa itkua, johon ei liity mitään tunteita. Jos sattuu istumaan vaikkapa bussissa jonkun tuntemattoman vieressä ja itku tulla tirauttaa, tuskinpa sekään vielä tarkoittaa, että rakastaa. Nää edellä esitetyt esimerkithän on vielä aika kaukaa haettuja, mutta meikä on itkenyt myös esimerkiksi juuri äsken kun katsoin Laputa-leffan. Se on vaan niin hieno, ja itken melkein aina, kun katson Ghiblin leffoja, tai kun kuuntelen Joe Hisaishin musiikkia. Itkenkö siis Joe Hisaishin vuoksi? Jaa, ehkä. Mutta vaikka rakastan miehen musiikkia, en rakasta kyllä miestä itseään. En tunne koko äijää!
Olen myös itkenyt surusta, pelosta, ahdistuksesta, inhosta, helpotuksesta, sipulista, ilosta, uupumuksesta, turhautumisesta, epätoivosta, naurusta... Olen itkenyt monen tunneperäisen jutun takia joihin yleensä liittyy joku ihminen. Joku ihminen on yleensä toisin sanoen sanonut tai tehnyt jotain, joka on laukaissut jo olemassa olevan tilanteen pääni sisällä, ja tuloksena tippahanat aukeaa. Voisi siis sanoa, että olen itkenyt jonkun ihmisen teon tai sanan vuoksi, eli hänen vuokseen. Mutta loppujen lopuksi tarve ja tunne itkeä on jo ollut sisälläni.
Esimerkki. Viimeksi itkin ihmisen vuoksi kun isäni sanoi, että olen liian lääkkeissä, jotta minulle voisi puhua rationaalisesti. Lääkkeillä hän tarkoitti testosteronia. Otin tästä aivan saatanasti itseeni. En valinnut lääkitystäni, en ole "liian" testosteronissa (hormonitasoni vastaa normaalia ikäiseni miehen testosteronitasoa, joten "liian paljon" on todellakin väärä määritelmä tilanteeseen nähden) ja kanssani voi puhua rationaalisesti, ainakin kaikki muut. Otin tämän kuitenkin harvinaisen henkilökohtaisesti, kenties halusinkin aiheuttaa voimakkaan reaktion joka saisi isäni ajattelemaan edes joskus, ennen kuin laukoo "humoristisia" syytöksiään. Lähdin ulos vanhempieni talosta aika jäätävän hiljaisuuden vallitessa ja kävelin hyvät 100 metriä ennen kuin istuin maahan ja itkin hetken.
Okei, rakastan isääni, tässä tapauksessa lause siis pitää paikkansa, mutta nyt kun mietin tarkemmin, kuka tahansa tuollaisen luonteen omaava henkilö, joka olisi sanonut saman asian tuossa tilanteessa, olisi aiheuttanut saman reaktion. Isäni on sellainen jääräpää, joka ei myönnä olevansa väärässä, jonka kanssa on vain 1 tapa neuvotella (joko hänen tapansa tehdä asioita, tai ei lainkaan tehdä asioita), ja joka menee henkilökohtaisuuksiin hyvin nopeasti ja ajattelematta seurauksia, jos tilanne äityy hänelle epäsuotuisaksi. Itse en osaa käsitellä tämän tyypin ihmisiä lainkaan. Ehkä isä oli siis siltä osin oikeassa, että juuri hän ei pysty kommunikoimaan kanssani rationaalisesti, koska "puhumme eri kieltä".
Olen myös itkenyt epätoivosta ja inhosta. Joskus jonkun tuntemattomankin ihmisen sanat satuttavat aivan tolkuttomasti. Päivä on ollut huono, itsetunto alhaalla, se on vain se viimeinen pisara joka katkaisee kamelin selän tai vaikkapa muurahaisen jalat - joka tapauksessa väitän, etten ainakaan rakasta sitä henkilöä joka menee aiheuttamaan tuollaista itkua. En välttämättä vihaa, sillä viha on voimakas sana.
Olen myös itkenyt kavereiden vuoksi, sellaisten, joita en erityisesti rakasta, mutta jotka eivät ole täysin merkityksettömiäkään. Aiheet taas ovat vaihdelleen ilosta suruun, inhosta kannustamiseen ja sitä rataa.
No, asiaan taas.
Veikkaan, että yhteisöllä haetaan hieman romantisoidumpaa (yksinkertaista) kuvaa, mutta vaikka muotoilisin lauseen kuinka päin tahansa, minua edelleen ärsyttäisi sen mustavalkoisuus. "Jos hän on saanut sinut itkemään, rakastat häntä." "Jos olet itkenyt hänen vuoksensa, rakastat häntä." "Jos itket hänen vuokseen ilman syytä, rakastat häntä." Mikään noista väitteistä ei ole lähellekään absoluuttinen eikä oikeastaan edes semi-oikeassa! Yhteisön kuvauksin ottaa päähän ihan saatanasti: "Otsikko sanoo kaiken? :)"
Mikä tässä eniten ärsyttää?
Se, että tämmöisistä lauseista tykkäilee jo 134 455 IHMISTÄ! Se tarkoittaa sitä, että siinä missä esimerkiksi (toimhuomsuom, esimerkiksi minulla, ei ainoastaan minulla, I do hope) meikällä sytytti saman tien, että nyt on jotain pahasti pielessä, niin näillä yli sadalla kolmellakymmenellä neljällä tuhannella ihmisellä ei ole tullut vielä yhteisöä seuratessaankaan mieleen, että tässä on nyt jotain helvetin pahasti pielessä! Eikö kukaan teistä ajattele luonnostaan noin pitkälle? Onko se oikeasti niin perkeleen paljon vaadittu? Voitteko te oikeasti yleistää noin hemmetin laajasti? USKOTTEKO TE ITEKKÄÄN TOTA BULLSCHEISSEÄ?
Tiedättekö mikä itkettää ihan kohta mua?
8 omaa kaveriani on tykännyt tästä sivusta.
Kyllä, itken teidän vuoksenne, enkä rakasta teitä. Sorry. Kova maailma. Itsehän käytän rakkaus-sanaa aika valikoidusti. Rakastan perhettäni, elämää ja ajattelua. Te ette ole perhettäni, okei olette osa elämääni, mutta ette selvästi ajattele tarpeeksi. 1/3 kriteeristä ei tässä tapauksessa oikeuta rakkauteen. Vaikka itkisin vuoksenne tekstiä blogiini, sitähän tämä on, eikö? Itken täällä netissä. Tällä tavalla. Katsokaa: :'(
Hymiö kertoo kaiken? :)
No niin, olen juonut jääteetä ja rauhoittunut. Saatoin kyllä naurahtaa, kun luin äskeisten rivien sarkasmit uudelleen. Että voikin jätkä suoltaa noin paksua sarkasmia. Tämähän on kohta samanlaista scheisseä kuin tuo yhteisökin josta nillitän, mutta internet, all the same.
En ymmärrä mistä tällaiset Outburst Of Raget (OOR, tästä lähtien! Koska se kuullostaa coolilta!) välillä kumpuaa ja tahtoisin onnitella kädestä pitäen sitä joka ymmärsi tämän pointin kaiken tuon huonon argumentoinnin alta (syyttelin toisia, yleistin itsekin aika julmetun paljon, kyseenalaistin vielä enemmän, ja annoin itsestäni kuvan että vain minä itse olen absoluuttinen totuuksineni - aijai, ja lisätään huono kirjoitusasu tähän, niin voilá, fleimerit hyökätköön armotta kimppuuni!).
Jos näin ei tapahtunut, niin selvennän: en henkilökohtaisesti pidä siitä, että joku haluaa antaa itsestään julkisesti jonkinlaisen kuvan, tykkäämällä jostakin linkistä, jonka tarkoitus on kenties yhdistää samalla tavalla ajattelevia persoonia yhteisöön, jotta muutkin näkevät, millaisia ajatusmaailmoja kannatatte. Sitähän facebook-yhteisöt ehkä syvimmillään ovat. (Ja todellakin tämän syvemmäksi tuskin päästään).
Ymmärrän kuitenkin että tässä on vastuu jokaisella itsellään. Annoin varmaan itsestänikin tässä aika lailla lapsellisen kuvan, enkä ainakaan kovin ajattelevaisen. Se tosin ei ollutkaan pointti, vai oliko? Eipä ollut. Pointti oli selitettynä tuossa yllä.
Ja minähän saan olla pitämättä.
Joka tapauksessa olen nyt taas iloinen. Jäätee on nimittäin todella hyvää. Siitä minä tykkään. No ei tämä kyllä niin hyvää ole, mutta ihan okei kumminkin.
Ensi kerralla kirjoitan jostain oikein ihanasta aiheesta, ehkä jo tänään sitten yöllä myöhemmin. Jos keksin sellaisen. Hehehe.
En osaa lopettaa tätä tekstiä.
STOP.
maanantai 27. kesäkuuta 2011
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
Pitkästä aikaa!
Vanha blogi ajalta: 5.6.2011
No niin, on ollut vähän päivitystaukoa, tiedän. Olen hurahtanut Supernatural-sarjaan ja One Pieceen, kesäiltoihin, ajelemiseen, valkoviiniin ja lihaksikkaisiin miehiin tiukoissa hihattomissa, sekä pitkätukkaisiin naisiin joilla on laittoman lyhyet shortsit ja paljaat olkapäät.
Olen miettinyt että voisin alkaa pitää tässä kesän ajan sellaisia lyhyitä, päättömiä päivityksiä, joissa kerron vaikkapa ihan sattumanvaraisesti päähän pistäviä asioita, enkä niinkään pura turhautuneisuuttani yhteiskuntaa, tv-mainontaa, lähipiiriäni tai vaikkapa rahallista tilannettani koskien. No, saatan kyllä purkaa. Voi olla että puran. Mahdollisesti. En tänään kummiskaan!
Tämän päivän random fakta olkoon siis aiheesta
"Mitä keksiä lahjaks henkilölle joka ei tiedä mitä haluaa?"
Mä oon vaikea ihminen, jolle keksiä lahjoja. Aihe on ajankohtainen, koska täytän 21-vuotta tuossa 20. päivä tätä kuuta - ensi maanantaina siis. Siis mulle on aivan tautisen vaikea löytää lahjoja koska en itsekään tiedä mitä ostaisin itselleni lahjaksi. En enää syö edes suklaata - paitsi jäätelössä ja jäätelökään ei tule mun kanssa halvaksi kun syön sitä 12 kappaletta päivässä ja joskus enemmän. Haluan itse hankkia vain asioita joihin menee kerralla paljon rahaa. Reissuja, auton osia, huonekaluja, leffabokseja, tatuointeja vaikka... Leffa ja tv-sarjamakunikin vaihtelee kausittain, joten niitäkin on vähän turha ostaa.
Jokaisella on kuitenkin asioita, joita ei voi olla liikaa. Mä tulin tänään tajunneeksi omistavani jälleen yhen tämmöisen asian lisää: valotikut.
Kyllähän mä olen aina tiennyt että kaikki värikäs ja kaikki hohtava, kiiltävä, vilkkuva, välkkyvä ja etenkin, kaikki värikäs joka hohtaa, kiiltää, vilkkuu tai välkkyy, on mun mielestä jotenkin hirveen lumoavaa ja kivaa katseltavaa ja menen siitä ihan sekaisin. Jouluvalot, ilotulitukset, katuvalot yöllä, ajovalot, poliisien valot, ambulanssin valot, paloautojen valot... Sellaiset heijastimet jotka välkähtelee... Mutta valotikut on kyllä ehkä parasta huvia ikinä. Ne on halpoja (ainakin varustelekasta), ne ei vie paljon tilaa, niille löytyy aina joku käyttösyy, ja niistä riittää iloa kerralla tunneiksi. Ne ei ole vaarallisia ja niitä voi ripustaa vaikka kaulaan roikkumaan ihan huvikseen. Niistä saa kivoja kuviakin.
Tähtisade-tikuista en oo niin koskaan perustanut, paitsi no, onhan ne itse asiassa tosi hienoja, etenkin jätski-annoksissa. Musta tulee aivan pikkulapsi kun saan jätskiannoksen jossa on tähtisadetikku. Tai MONTA.
Toinen asia: superpallot.
Mulla oli sellasena 11-12 vuotiaana aika kokoelma superpalloja joista parhaiten muistan keskikokoisen tasaisen virheän, ja sitten pienen, joka oli läpinäkyvä ja jossa oli sinistä ja pinkkiä. Tykkäsin siitä tosi paljon, voitin sen sellaisesta kolikko-automaatista Plataniaksesta, muistan hotellinkin vielä. Jostain syystä oon kuitenkin muuttojen aikana kadottanut mun superpallot enkä omista yhtäkään just nyt. Superpallot ei myöskään ole enää muotia, koska niitä ei löydy kolikko-automaateista enää lähestulkoon MISTÄÄN.
Kun kerrankin näen sellaisen kolikko-automaatin josta sais superpalloja, kaverit estää mua ostamasta sellaisen. Joten yks varmasti liikuttava lahjaidea on superpallot. Valotikkujen lisäksi.
Mä tykkään Spidermanista ja Deadpoolista ja kaikista maskinaamoista (Snowtroopers, Darth Vader, Iron Man, yms yms yms), mutta mun makuni niissä on hyvin valikoiva. Samoin nahkarannekkeissa, kaulakoruissa ja avaimenperissä. En tykkää kerätä itsekään krääsää vaan mietin jokaisen "tämä on ihana, pakko saada" ostoksen moneen kertaan ennen kuin todella päätän, että todella haluan sen kyseisen jutun, joten t-paitoja, mukeja, sukkia tai kalsareita ei kannata ostaa, ellei todella tiedä, että mä tykkään niistä. Mä en aina itsekään tiedä, mistä todella tykkään. Tiedän kyllä, mistä EN tykkää, esimerkiksi todella surullisen huono huumori kaikissa edellä mainituissa. Kahvikuppi jossa lukee "BOSS" ei todellakaan sytytä enkä tule juomaan siitä, ei myöskään naurata sukat joissa on Homer Simpson. Kalsarit joissa lukee "have you seen my banana?" ei ole minusta seksikäs juttu yhtään. T-paitoja mulla on jo nyt aivan tuhottomasti liikaa - jos ihan oikeasti et tiedä, mistä mallista, materiaalista, väristä ja kuviosta tykkään, hihapituudesta ja kaula-aukon koosta puhumattakaan, niin älä osta sitä minulle, vaikka se olisi hihaton (joita mulla on enemmän kun tuhottomasti liikaa eikä silti koskaan tarpeeksi, koska rakastan hihattomia, ja ne on mulle käytännöllisin ja sopivin vaate, koska mulla on kuuma talvellakin).
Mulle ON vaikea keksiä lahjoja... Mutta sitten on vielä yksi juttu. Jääkaappimagneetit.
Kun käyn kavereilla kylässä, katselen aina mielenkiinnolla, miten kotoisalta keittiö näyttää kun jääkaapissa on mitä hämmentävimpiä magneetteja kiinni. Jugurttipurkeista saatuja, tulijaisiksi tuotuja, kolpakon muotoisia, lättänöitä, kirjaimia... Lisäksi mulla on paljon lappuja kiinni jääkaapin ovessa, ja vähän väliä mä yöllä kuulen, miten ne putoilee iloisesti alas, koska mulla ei ole tarpeeksi magneetteja.
Ja jos superpalloja, valotikkuja tai jääkaappimagneetteja jostain syystä ei löydy... Niin kannattaa vaan kysyä. Tää ei koske vaan mua, vaan ihan kaikkia, joille yrittää keksiä lahjan. Jos ei oikeasti tiedä, mitä toinen haluaa, niin kannattaa kysyä. Itse tehdyt lahjat on ihan totta aivan upea juttu - sen ei tarvitse olla kuin kortti (kun sanon "kortti", ensimmäisenä tulee mieleen vain niitä synttärikortteja jotka kaverit on tehneet käsin, etenkin yksi spiderman-kortti johon oli kirjoitettu myös koreaksi "hyvää syntymäpäivää"!), tai vaikka kakku tai keksejä, tai jotain mitä jokainen ihminen tietämättään tarvitsee (mp3-soittimen lämmitinpussukka, tai joku muu ihanan nerokas patentti arkielämän vitutuksia paikkaamaan) tai vaikka pikkuinen itse tehty maskotti jostain lempihahmostani. Se, että se on itse tehty, muuttaa aivan kaiken. Rakastan tuollaisia juttuja joihin on laitettu ajatusta. Ai että. Rakastan. Piirrokset on myös ihania. Niitä ei koskaan ole liikaa. Rakastan kaikkea kaunista katseltavaa, elän sillä, että tuijotan intensiivisesti asioita jotka kiehtoo mua.
Raha on myöskin aina kiva omasta puolestanikin - olen meinaan luvannut että lahjaksi saamani raha menee tatuointi-rahastoon. Sitä kautta jokaiseen tatuointiini tulee mukaan vähän jotain kavereiltani, muutenkin kuin aiheen kautta, ja sitä kautta se ei ole "vain rahaa" vaan lahjoitus hankintaan joka on mulle lähinnä sydäntä. Mikä voisi olla hienompaa kuin auttaa ostamaan lahja joka kestää loppu elämän ja merkitsee mulle todella paljon symbolisesti ja ulkonäöllisestikin? Sellaista lahjaa mä ainakin pidän päällä aina ylpeästi.
Enempää ei tule mieleen.
Sen voisin vielä jakaa kanssanne, että SAIN TÖITÄ! Pääsin vihdoin viimein vartijaksi ihan oikeasti ja huomenna aloitellaan sitten. Jännittää, mutta positiivisella tapaa. Olen varovasti optimistinen, että kaikki sujuu ihan hyvin. En varmaan kuole ekana päivänä, enhän? Tai vammauta ketään kovin pysyvästi?
Ehkä kirjoitan lisää siitä sitten huomenna.
No niin, on ollut vähän päivitystaukoa, tiedän. Olen hurahtanut Supernatural-sarjaan ja One Pieceen, kesäiltoihin, ajelemiseen, valkoviiniin ja lihaksikkaisiin miehiin tiukoissa hihattomissa, sekä pitkätukkaisiin naisiin joilla on laittoman lyhyet shortsit ja paljaat olkapäät.
Olen miettinyt että voisin alkaa pitää tässä kesän ajan sellaisia lyhyitä, päättömiä päivityksiä, joissa kerron vaikkapa ihan sattumanvaraisesti päähän pistäviä asioita, enkä niinkään pura turhautuneisuuttani yhteiskuntaa, tv-mainontaa, lähipiiriäni tai vaikkapa rahallista tilannettani koskien. No, saatan kyllä purkaa. Voi olla että puran. Mahdollisesti. En tänään kummiskaan!
Tämän päivän random fakta olkoon siis aiheesta
"Mitä keksiä lahjaks henkilölle joka ei tiedä mitä haluaa?"
Mä oon vaikea ihminen, jolle keksiä lahjoja. Aihe on ajankohtainen, koska täytän 21-vuotta tuossa 20. päivä tätä kuuta - ensi maanantaina siis. Siis mulle on aivan tautisen vaikea löytää lahjoja koska en itsekään tiedä mitä ostaisin itselleni lahjaksi. En enää syö edes suklaata - paitsi jäätelössä ja jäätelökään ei tule mun kanssa halvaksi kun syön sitä 12 kappaletta päivässä ja joskus enemmän. Haluan itse hankkia vain asioita joihin menee kerralla paljon rahaa. Reissuja, auton osia, huonekaluja, leffabokseja, tatuointeja vaikka... Leffa ja tv-sarjamakunikin vaihtelee kausittain, joten niitäkin on vähän turha ostaa.
Jokaisella on kuitenkin asioita, joita ei voi olla liikaa. Mä tulin tänään tajunneeksi omistavani jälleen yhen tämmöisen asian lisää: valotikut.
Kyllähän mä olen aina tiennyt että kaikki värikäs ja kaikki hohtava, kiiltävä, vilkkuva, välkkyvä ja etenkin, kaikki värikäs joka hohtaa, kiiltää, vilkkuu tai välkkyy, on mun mielestä jotenkin hirveen lumoavaa ja kivaa katseltavaa ja menen siitä ihan sekaisin. Jouluvalot, ilotulitukset, katuvalot yöllä, ajovalot, poliisien valot, ambulanssin valot, paloautojen valot... Sellaiset heijastimet jotka välkähtelee... Mutta valotikut on kyllä ehkä parasta huvia ikinä. Ne on halpoja (ainakin varustelekasta), ne ei vie paljon tilaa, niille löytyy aina joku käyttösyy, ja niistä riittää iloa kerralla tunneiksi. Ne ei ole vaarallisia ja niitä voi ripustaa vaikka kaulaan roikkumaan ihan huvikseen. Niistä saa kivoja kuviakin.
Tähtisade-tikuista en oo niin koskaan perustanut, paitsi no, onhan ne itse asiassa tosi hienoja, etenkin jätski-annoksissa. Musta tulee aivan pikkulapsi kun saan jätskiannoksen jossa on tähtisadetikku. Tai MONTA.
Toinen asia: superpallot.
Mulla oli sellasena 11-12 vuotiaana aika kokoelma superpalloja joista parhaiten muistan keskikokoisen tasaisen virheän, ja sitten pienen, joka oli läpinäkyvä ja jossa oli sinistä ja pinkkiä. Tykkäsin siitä tosi paljon, voitin sen sellaisesta kolikko-automaatista Plataniaksesta, muistan hotellinkin vielä. Jostain syystä oon kuitenkin muuttojen aikana kadottanut mun superpallot enkä omista yhtäkään just nyt. Superpallot ei myöskään ole enää muotia, koska niitä ei löydy kolikko-automaateista enää lähestulkoon MISTÄÄN.
Kun kerrankin näen sellaisen kolikko-automaatin josta sais superpalloja, kaverit estää mua ostamasta sellaisen. Joten yks varmasti liikuttava lahjaidea on superpallot. Valotikkujen lisäksi.
Mä tykkään Spidermanista ja Deadpoolista ja kaikista maskinaamoista (Snowtroopers, Darth Vader, Iron Man, yms yms yms), mutta mun makuni niissä on hyvin valikoiva. Samoin nahkarannekkeissa, kaulakoruissa ja avaimenperissä. En tykkää kerätä itsekään krääsää vaan mietin jokaisen "tämä on ihana, pakko saada" ostoksen moneen kertaan ennen kuin todella päätän, että todella haluan sen kyseisen jutun, joten t-paitoja, mukeja, sukkia tai kalsareita ei kannata ostaa, ellei todella tiedä, että mä tykkään niistä. Mä en aina itsekään tiedä, mistä todella tykkään. Tiedän kyllä, mistä EN tykkää, esimerkiksi todella surullisen huono huumori kaikissa edellä mainituissa. Kahvikuppi jossa lukee "BOSS" ei todellakaan sytytä enkä tule juomaan siitä, ei myöskään naurata sukat joissa on Homer Simpson. Kalsarit joissa lukee "have you seen my banana?" ei ole minusta seksikäs juttu yhtään. T-paitoja mulla on jo nyt aivan tuhottomasti liikaa - jos ihan oikeasti et tiedä, mistä mallista, materiaalista, väristä ja kuviosta tykkään, hihapituudesta ja kaula-aukon koosta puhumattakaan, niin älä osta sitä minulle, vaikka se olisi hihaton (joita mulla on enemmän kun tuhottomasti liikaa eikä silti koskaan tarpeeksi, koska rakastan hihattomia, ja ne on mulle käytännöllisin ja sopivin vaate, koska mulla on kuuma talvellakin).
Mulle ON vaikea keksiä lahjoja... Mutta sitten on vielä yksi juttu. Jääkaappimagneetit.
 |
| Kuten näkyy, omat magneetit on lähinnä hämis-aiheisia toistaiseksi... |
Kun käyn kavereilla kylässä, katselen aina mielenkiinnolla, miten kotoisalta keittiö näyttää kun jääkaapissa on mitä hämmentävimpiä magneetteja kiinni. Jugurttipurkeista saatuja, tulijaisiksi tuotuja, kolpakon muotoisia, lättänöitä, kirjaimia... Lisäksi mulla on paljon lappuja kiinni jääkaapin ovessa, ja vähän väliä mä yöllä kuulen, miten ne putoilee iloisesti alas, koska mulla ei ole tarpeeksi magneetteja.
Ja jos superpalloja, valotikkuja tai jääkaappimagneetteja jostain syystä ei löydy... Niin kannattaa vaan kysyä. Tää ei koske vaan mua, vaan ihan kaikkia, joille yrittää keksiä lahjan. Jos ei oikeasti tiedä, mitä toinen haluaa, niin kannattaa kysyä. Itse tehdyt lahjat on ihan totta aivan upea juttu - sen ei tarvitse olla kuin kortti (kun sanon "kortti", ensimmäisenä tulee mieleen vain niitä synttärikortteja jotka kaverit on tehneet käsin, etenkin yksi spiderman-kortti johon oli kirjoitettu myös koreaksi "hyvää syntymäpäivää"!), tai vaikka kakku tai keksejä, tai jotain mitä jokainen ihminen tietämättään tarvitsee (mp3-soittimen lämmitinpussukka, tai joku muu ihanan nerokas patentti arkielämän vitutuksia paikkaamaan) tai vaikka pikkuinen itse tehty maskotti jostain lempihahmostani. Se, että se on itse tehty, muuttaa aivan kaiken. Rakastan tuollaisia juttuja joihin on laitettu ajatusta. Ai että. Rakastan. Piirrokset on myös ihania. Niitä ei koskaan ole liikaa. Rakastan kaikkea kaunista katseltavaa, elän sillä, että tuijotan intensiivisesti asioita jotka kiehtoo mua.
Raha on myöskin aina kiva omasta puolestanikin - olen meinaan luvannut että lahjaksi saamani raha menee tatuointi-rahastoon. Sitä kautta jokaiseen tatuointiini tulee mukaan vähän jotain kavereiltani, muutenkin kuin aiheen kautta, ja sitä kautta se ei ole "vain rahaa" vaan lahjoitus hankintaan joka on mulle lähinnä sydäntä. Mikä voisi olla hienompaa kuin auttaa ostamaan lahja joka kestää loppu elämän ja merkitsee mulle todella paljon symbolisesti ja ulkonäöllisestikin? Sellaista lahjaa mä ainakin pidän päällä aina ylpeästi.
Enempää ei tule mieleen.
Sen voisin vielä jakaa kanssanne, että SAIN TÖITÄ! Pääsin vihdoin viimein vartijaksi ihan oikeasti ja huomenna aloitellaan sitten. Jännittää, mutta positiivisella tapaa. Olen varovasti optimistinen, että kaikki sujuu ihan hyvin. En varmaan kuole ekana päivänä, enhän? Tai vammauta ketään kovin pysyvästi?
Ehkä kirjoitan lisää siitä sitten huomenna.