Vanha blogi ajalta: 27.6.2011
En viitsi aloittaa negatiivisella aiheella, joten kerron ensin hyvät uutiset.
Olen lomaillut 4 päivää Naantalin vanhassa kaupungissa ja oli kyllä upeaa. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta koko ajan, juhannus oli huikeimmillaan, tekemistä oli juuri sopivasti ja tuli vähän levättyäkin ja nollattuakin. Puheenaiheita riitti parhaan kaverin kanssa, joka reissun meikälle osti synttärilahjaksi. Tuli myös syötyä kunnolla ja käveltyä sekä autoiltua. Ai että, elämä hymyilee.
Palasin pari tuntia sitten kotiin ja vähän tavaroita purettuani katsoin leffan (Laputa), ennen kuin käynnistin tietokoneen. En tykkää rynnätä suoraan ensimmäisenä tietsikan ääreen, koska tuntuu että tärkeet asiat jää puolitiehen ja kesken, niin kun just pyykkien purkaminen koneeseen ja näin.
Nyt kumminkin istun jo koneella ja kuinka ollakaan, ärsytyskynnys tuli jo ylitettyä. Tähän pystyi facebookin yhteisö "Jos ihminen itkee toisen vuoksi, se rakastaa sitä". VOI HELVETIN KUUSTOISTA MITÄ PASKAA! Anteeksi capsin raiskaus, mutta ihan oikeasti, jos meikäläisen saa jostain narusta vetämällä ärsyyntymään, niin se on tuo ajattelemattomuuden syvä, synkkä ja kylmä kuilu, joka tulee vastaan tuon tuostakin.
Ensinäkin. Itkeminen on hyvin luonnollinen tunnereaktio joka voi johtua vaikkapa pelkästään rajusta työstressistä. Sitä taas voi aiheuttaa vaikkapa pomo, työympäristö, työkaverit, kenkkuileva työsuhde-auto, kumppani joka ei ymmärrä työaikojasi, tai kaikki yhtä aikaa. Jos itket pomosi vuoksi, olisi aika hälyttävää, että se heti tarkoittaa että rakastat häntä.
Tää yhteisöhän on hirvittävän, kauhistuttavan yksiselitteisesti nimetty, niin kuin facebookin yhteisöt yleensä. Eikä siinä mitään, kyllähän meikä käsittää, että rajuimmat tunteet koetaan niiden ihmisien kanssa/toimesta/vuoksi, joista eniten välitetään -> yleensä rakastetaan. Mutta tuollainen maailmankaikkeuden ja etenkin ihmislajin tunnekirjon yksinkertaistaminen vaan saa mun pään räjähtämään kuvainnollisesti.
Myös hormonitoiminnan muutokset, esimerkiksi, voi aiheuttaa itkua, johon ei liity mitään tunteita. Jos sattuu istumaan vaikkapa bussissa jonkun tuntemattoman vieressä ja itku tulla tirauttaa, tuskinpa sekään vielä tarkoittaa, että rakastaa. Nää edellä esitetyt esimerkithän on vielä aika kaukaa haettuja, mutta meikä on itkenyt myös esimerkiksi juuri äsken kun katsoin Laputa-leffan. Se on vaan niin hieno, ja itken melkein aina, kun katson Ghiblin leffoja, tai kun kuuntelen Joe Hisaishin musiikkia. Itkenkö siis Joe Hisaishin vuoksi? Jaa, ehkä. Mutta vaikka rakastan miehen musiikkia, en rakasta kyllä miestä itseään. En tunne koko äijää!
Olen myös itkenyt surusta, pelosta, ahdistuksesta, inhosta, helpotuksesta, sipulista, ilosta, uupumuksesta, turhautumisesta, epätoivosta, naurusta... Olen itkenyt monen tunneperäisen jutun takia joihin yleensä liittyy joku ihminen. Joku ihminen on yleensä toisin sanoen sanonut tai tehnyt jotain, joka on laukaissut jo olemassa olevan tilanteen pääni sisällä, ja tuloksena tippahanat aukeaa. Voisi siis sanoa, että olen itkenyt jonkun ihmisen teon tai sanan vuoksi, eli hänen vuokseen. Mutta loppujen lopuksi tarve ja tunne itkeä on jo ollut sisälläni.
Esimerkki. Viimeksi itkin ihmisen vuoksi kun isäni sanoi, että olen liian lääkkeissä, jotta minulle voisi puhua rationaalisesti. Lääkkeillä hän tarkoitti testosteronia. Otin tästä aivan saatanasti itseeni. En valinnut lääkitystäni, en ole "liian" testosteronissa (hormonitasoni vastaa normaalia ikäiseni miehen testosteronitasoa, joten "liian paljon" on todellakin väärä määritelmä tilanteeseen nähden) ja kanssani voi puhua rationaalisesti, ainakin kaikki muut. Otin tämän kuitenkin harvinaisen henkilökohtaisesti, kenties halusinkin aiheuttaa voimakkaan reaktion joka saisi isäni ajattelemaan edes joskus, ennen kuin laukoo "humoristisia" syytöksiään. Lähdin ulos vanhempieni talosta aika jäätävän hiljaisuuden vallitessa ja kävelin hyvät 100 metriä ennen kuin istuin maahan ja itkin hetken.
Okei, rakastan isääni, tässä tapauksessa lause siis pitää paikkansa, mutta nyt kun mietin tarkemmin, kuka tahansa tuollaisen luonteen omaava henkilö, joka olisi sanonut saman asian tuossa tilanteessa, olisi aiheuttanut saman reaktion. Isäni on sellainen jääräpää, joka ei myönnä olevansa väärässä, jonka kanssa on vain 1 tapa neuvotella (joko hänen tapansa tehdä asioita, tai ei lainkaan tehdä asioita), ja joka menee henkilökohtaisuuksiin hyvin nopeasti ja ajattelematta seurauksia, jos tilanne äityy hänelle epäsuotuisaksi. Itse en osaa käsitellä tämän tyypin ihmisiä lainkaan. Ehkä isä oli siis siltä osin oikeassa, että juuri hän ei pysty kommunikoimaan kanssani rationaalisesti, koska "puhumme eri kieltä".
Olen myös itkenyt epätoivosta ja inhosta. Joskus jonkun tuntemattomankin ihmisen sanat satuttavat aivan tolkuttomasti. Päivä on ollut huono, itsetunto alhaalla, se on vain se viimeinen pisara joka katkaisee kamelin selän tai vaikkapa muurahaisen jalat - joka tapauksessa väitän, etten ainakaan rakasta sitä henkilöä joka menee aiheuttamaan tuollaista itkua. En välttämättä vihaa, sillä viha on voimakas sana.
Olen myös itkenyt kavereiden vuoksi, sellaisten, joita en erityisesti rakasta, mutta jotka eivät ole täysin merkityksettömiäkään. Aiheet taas ovat vaihdelleen ilosta suruun, inhosta kannustamiseen ja sitä rataa.
No, asiaan taas.
Veikkaan, että yhteisöllä haetaan hieman romantisoidumpaa (yksinkertaista) kuvaa, mutta vaikka muotoilisin lauseen kuinka päin tahansa, minua edelleen ärsyttäisi sen mustavalkoisuus. "Jos hän on saanut sinut itkemään, rakastat häntä." "Jos olet itkenyt hänen vuoksensa, rakastat häntä." "Jos itket hänen vuokseen ilman syytä, rakastat häntä." Mikään noista väitteistä ei ole lähellekään absoluuttinen eikä oikeastaan edes semi-oikeassa! Yhteisön kuvauksin ottaa päähän ihan saatanasti: "Otsikko sanoo kaiken? :)"
Mikä tässä eniten ärsyttää?
Se, että tämmöisistä lauseista tykkäilee jo 134 455 IHMISTÄ! Se tarkoittaa sitä, että siinä missä esimerkiksi (toimhuomsuom, esimerkiksi minulla, ei ainoastaan minulla, I do hope) meikällä sytytti saman tien, että nyt on jotain pahasti pielessä, niin näillä yli sadalla kolmellakymmenellä neljällä tuhannella ihmisellä ei ole tullut vielä yhteisöä seuratessaankaan mieleen, että tässä on nyt jotain helvetin pahasti pielessä! Eikö kukaan teistä ajattele luonnostaan noin pitkälle? Onko se oikeasti niin perkeleen paljon vaadittu? Voitteko te oikeasti yleistää noin hemmetin laajasti? USKOTTEKO TE ITEKKÄÄN TOTA BULLSCHEISSEÄ?
Tiedättekö mikä itkettää ihan kohta mua?
8 omaa kaveriani on tykännyt tästä sivusta.
Kyllä, itken teidän vuoksenne, enkä rakasta teitä. Sorry. Kova maailma. Itsehän käytän rakkaus-sanaa aika valikoidusti. Rakastan perhettäni, elämää ja ajattelua. Te ette ole perhettäni, okei olette osa elämääni, mutta ette selvästi ajattele tarpeeksi. 1/3 kriteeristä ei tässä tapauksessa oikeuta rakkauteen. Vaikka itkisin vuoksenne tekstiä blogiini, sitähän tämä on, eikö? Itken täällä netissä. Tällä tavalla. Katsokaa: :'(
Hymiö kertoo kaiken? :)
No niin, olen juonut jääteetä ja rauhoittunut. Saatoin kyllä naurahtaa, kun luin äskeisten rivien sarkasmit uudelleen. Että voikin jätkä suoltaa noin paksua sarkasmia. Tämähän on kohta samanlaista scheisseä kuin tuo yhteisökin josta nillitän, mutta internet, all the same.
En ymmärrä mistä tällaiset Outburst Of Raget (OOR, tästä lähtien! Koska se kuullostaa coolilta!) välillä kumpuaa ja tahtoisin onnitella kädestä pitäen sitä joka ymmärsi tämän pointin kaiken tuon huonon argumentoinnin alta (syyttelin toisia, yleistin itsekin aika julmetun paljon, kyseenalaistin vielä enemmän, ja annoin itsestäni kuvan että vain minä itse olen absoluuttinen totuuksineni - aijai, ja lisätään huono kirjoitusasu tähän, niin voilá, fleimerit hyökätköön armotta kimppuuni!).
Jos näin ei tapahtunut, niin selvennän: en henkilökohtaisesti pidä siitä, että joku haluaa antaa itsestään julkisesti jonkinlaisen kuvan, tykkäämällä jostakin linkistä, jonka tarkoitus on kenties yhdistää samalla tavalla ajattelevia persoonia yhteisöön, jotta muutkin näkevät, millaisia ajatusmaailmoja kannatatte. Sitähän facebook-yhteisöt ehkä syvimmillään ovat. (Ja todellakin tämän syvemmäksi tuskin päästään).
Ymmärrän kuitenkin että tässä on vastuu jokaisella itsellään. Annoin varmaan itsestänikin tässä aika lailla lapsellisen kuvan, enkä ainakaan kovin ajattelevaisen. Se tosin ei ollutkaan pointti, vai oliko? Eipä ollut. Pointti oli selitettynä tuossa yllä.
Ja minähän saan olla pitämättä.
Joka tapauksessa olen nyt taas iloinen. Jäätee on nimittäin todella hyvää. Siitä minä tykkään. No ei tämä kyllä niin hyvää ole, mutta ihan okei kumminkin.
Ensi kerralla kirjoitan jostain oikein ihanasta aiheesta, ehkä jo tänään sitten yöllä myöhemmin. Jos keksin sellaisen. Hehehe.
En osaa lopettaa tätä tekstiä.
STOP.
5 kommenttia:
Päivää.
Olen seurannut blogiasi jo huimat parisen viikkoa. Luin ainakin lähes kaikki merkinnät eräänä kainiina päivänä ja nyt tuntuu kuin tuntisin sinut jopa itseäni paremmin. Vaikutat hyvin hömm jännältä ihmiseltä. En osaa kirjoittaa ajatuksiani järjellisesti, anteeksi. Toivon siulle hyvää kesää. :)
Morjens Lare. Ensinnäkin kiitän todella paljon kommentista ja siitä että oot jaksanut lukea kaiken tän randomiuden täältä, ja vaikutat vielä olevan hengissä! Ei tänne tarvitse asiallisesti kirjottaa :) Saa kommentoida jatkossakin. Kiitosta todella paljon ja erinomaiset kesän jatkot, pidä tuuletin hollilla!
Purskautin elegantisti kahvit näytölle kun luin ton yhteisön nimen - joo, et todellakaan oo ainoa jota tollaiset yhteisöt, yleistykset ja yleiset tyhmyydenosoitukset turhauttaa. Oon miettinyt että onko se vaan jonkunlainen sosiaalisen median, internetin helppouden ja nykyaikaisen elämäntyylin helppouden väistämätön seuraus että tollasta tyhmyyttä alkaa leviämään joka maailmankolkkaan - siis totta on se että aika harmiton juttuhan tommonen yhteisö näin niin kun päällisin puolin on. Mutta jos se tunne-elämän ja elämän ylipäätään yksinkertaistaminen leviää kaikille elämänalueille niin ei se sitten enää ehkä oo niin harmiton juttu :D Mitä vissiinkin tarkotit tekstissäs.
Mun äiti sanoi mulle joskus että mä ylianalysoin asioita, ja kimpaannun liian helposti asioista joihin en voi vaikuttaa. Kimpaannuin siitäkin ja itkin kiukusta heti kun olin päässy pois äitin näköpiiristä. (En siis usko millään muotoa että äiti oli millään tavalla väärässä sanoissaan. Mutta saa kai siitä silti kimpaantua kun joku kertoo totuuden.) Siin oli vähän sama tilanne rakkauden ja itkun osalta kun toi tilanne sulla isäsi kanssa jonka kuvailit. Ja pointtina tämän kirjottamisessa se että tollasesta facebook-yhteisöstä suuttuminen (jonka siis itsekin tein) on tavallaan vähän energiantuhlausta kun minkä sille yhteisölle nyt voi? Mut sit jos kukaan ei suutu niin mitäs sitten käy! :D Seuraavaks perustetaan yhteisö "Jos joku istuu viereesi bussissa, se selkeästi katselee sinua sillä silmällä." (Pieni slippery slope loppuun niin pysyy argumentointi hyväs kunnosa :D:D)
:'D Elegantisti kahvit näytölle. Mielikuva on mitä loistavin.
Ja kyllä, olet ymmärtänyt pointin, se että tämmöinen asioiden mustavalkoinen yksinkertaistaminen katsotaan yleisesti sallituksi ja jopa yhdistäväksi tekijäksi on mielestäni ihan perkeleen hälyttävää, ja se tässä aiheessa eniten pistääkin vituttamaan.
Mielestäni asioita ei voi yli-analysoida, on vain tasoja analysoida, ja jotkut tasot menevät sen verran syvälle/pitkälle tai jo kauas itse aiheesta, että alkuperäinen pointti saattaa olla jo häilyvä. Mielestäni ajattelu ei silti koskaan analysoinninkaan muodossa ole väärin.
Pienet harmaat aivosolut täytyy pitää virkeinä vaikkapa sitten näissä arkipäivän vitutuksissa. :D
Jep, mitä ne aivosolut sit tekis jos ei saisi arjesta edes vitutuksia ja siitä pohdinnanaiheita revittyä :D
Loistava kiteytys toi minkä kirjotit ylianalysointiin liittyen.
Plus, Hesarista aiheeseen liittyen: http://www.hs.fi/juttusarja/luoma-aho/artikkeli/Sin%C3%A4+et+ole+Facebook/1135267780671/?cmp=tm_etu_kolumni
Lähetä kommentti
Asiattomat kommentit tullaan poistamaan... Eli sellaisiin on ehkä hiukan turha tuhlailla aikaansa. Asialliset kommentit vastaanotetaan rakkaudella ja niihin pyritään vastaamaan!