Retro-päivitys!

Vanha blogi ajalta: 10.8.2011

Joo, elikkä luin vanhoja blogimerkintöjäni Facebookista ja löysin erään kohtalaisen hulvattoman joulupäivityksen, jonka ajattelin jakaa kanssanne paremman puutteessa. Uutta tekstiäkin on kyllä tulossa. Joskus. Ehkä.

Alle puoli päivää jouluun! WUHUU!

23. joulukuuta 2010 kello 18:08

Hommailin tänään uuden luurin joululahjan nimissä, se on Nokian X3, semi-kosketusnäyttöinen, ja sanon semi koska numerot on perinteiset nappulat mutta kaikki muu toimii kosketusnäytöllä. Miksei "kosketusnäytölle" ole keksitty vielä lyhennettä?? KOSKETUSNÄYTTÖ. Kosnä. Keksin. Noin. Olkaa hyvä, helpotin elämäänne. Tai sitten koskis, jos ootte jo kavereita näyttönne kanssa. Tyhmähän tuo lyhenne on mutta niin on se pitkäkin versio...

Anyway, puhelin on hieno ja just meikälle sopiva, oli muuten viimeinen kappale koko Expertissä vaikka tänään viimeksi oli saapunut erä, ai mikä joulubuumi? En kyllä ihmettele kyseisen paketin suosioo, kun on hyvin helppo käyttää, hinta ei tosiaankaan päätä huimannu eikä lisälaitteistakaan ole pulaa. Mukana tuli meinaan erillinen pikku palikka, kajari siis, joka kivasti toistaa musiikkia joko luurista tai mp3-soittimesta, ja ihan hyvällä soundilla etenkin jos poppia kuuntelee, tollanen HC techno, industrial techno, hardstyle tai dupstep nyt sitten taas ei välttämättä... Mut niiden soittamiseen tarvii aina paremmat laitteet, kyl se vaan niin on.

Joka tapauksessa kamerakin tuosta löytyy 5.0 mahtipixeliä ja 16 gigaa mahtuu tavaraa säilöön. Musta on väriltään ja niin kovin hentoisen ohut että uskaltaako siihen edes koskea? Mutta harvinaista kyllä, tulin tämän puhelimen kanssa toimeen HETI, mitä ei yleensä puhelimien kanssa mulla tapahdu. Keksin sille ja palikka-kajarille vielä sopivat nimet... kyllä mä nimeän asioita joista tykkään, myös ihmisiä, koska en suostu käyttämään annettua nimeä... MINÄ OMISTAN

Levääkin tänään lahjoin, uusilla pyyhkijänsulilla! Piti jo aikoja sitten (about kesällä) ostaa sille reppanalle uudet sulat mutta jotenki aina jäi (lähinnä siks ettei Shellillä ole sellasta kivaa lappusta mistä näkee, mitkä sulat sopii mihinki automerkkiin ja malliin, ei oo ainakaan vastaan tullut...) Vasta joulu-ostoksilla Prismassa tuli kyseinen lappu vastaan (vittu kun selitän taas pitkästi, oon ihan saatanan ADD tänään, puhun ihan koko ajan ja kirjoitan ihan liian pitkäveteisesti mutta kuiteski,) ja sieltä sitten että 200SX:ään sopii vaan ja ainoastaan BOSCHin viissataset. Niitähän ei Prismassa tietenkään OLE!!! SAATANA. Myyjä kumminkin "neuvoi" ja "vakuutti" että 500U sopii ihan yhtä hyvin... PAITSI ETTÄ EIPÄS SOVI, SAATANAN TOOPE. TIEDÄTKÖ SINÄ EES MIKÄ ON NISSAN?! Se on myrkyllinen, vaarallinen, syövyttävä, riippumusta aiheuttava, se on jumalauta KARMEE KONE... Sinä IHAN VARMASTI AJAT VITTU VOLVOA. TAI OPELIA. Sori nyt vulvien ja mööppeleiden omistajat... Yleensä ette oo fiksuimmasta päästä. Siksihän teillä on vulva tai mööppel. Koska ette vaa... Ei.

MUTTA SIIHEN PITI SANOMANI, että Motonetistä löysin kummiski Boschin 500set ja vieläpä takalasiinkin oikeanlaisen pyyhkijän, voi vittu vau. Ja nyt päästään siihen mihin tää tarina on johtanut koko ajan: kun olin sitten porukoiden pihassa -24 asteen pakkasessa vaihtamassa sulkia niin auton ovenkarmista paukahti joku pikkanen muoviosa halki ja putoili 3 osassa maahan. Ja tämän jäljestä ovi meni taas kummalliseen "lukkoon" eikä siitä suostunut aukeemaan, ei niin sitten millään. Ovi oli siis auki, mutta kielen asento oli "lukossa". Puolisen tuntia ähelsin koska tää on käynyt kerran ennenkin, sillon kun heräsin yksikin sunnuntai siihen että kaveri soittaa hädissään tarviivansa kyytiä lentokentälle neitinsä kanssa (tottakai se kaveri oli Janne, kukas muukaan :D)... Mutta enhän mä enää muistanut että millä hiivatin ihmeellä mä siinä kiireessä sain mokoman metallikielenvänkyrän korjattua! Rupes vähän jo palelee, yritin sisäpuolelta avata ja sulkea lukkoja ja yritin avaimella suljea ja avata ovia ja yritinpä tunkea sormin sitä metallikieltä takas sisään, mut kun ei niin ei, väänsin yhden pyörän avaimenkin paskaks siinä tohinassa joten istuin autoon ja yritin sieltä sitten saada ovea kiinni... KAPPAS heti kun koskin siihen oven sisäpuolen kahvaan niin NAPS. Kielihän sujahti sinne minne se kuuluikin, se runkkari. SAATANAN VITTU

Mut ei siinä mitään, ovi se vaan ei pysynyt kiinni siltikään. Kyllä se meni kiinni nyt, mutta kun ei pysy kiinni. Noooo se pikkunen osa joka hajos tais olla tätä kuuluisaa jaappanilaista insinöörityön hetelmää: yks mutteri putoo nii vehkeestä tulee pommi... Ihan kätevää, jos on esim. terroristi...

Onneks ei ehtiny iskä tulla "hätiin" koska hermot ois siinä iteltä palanu, vartijahan on maailman fiksuin ja 20-vuotias nuorimies tietää elämästä kaiken eli sitähän ei sitten saa hitollakaan neuvoa... Ainakaan mua. Ihan yksinään ja omin neuvoin sitten juoksin tallin ja autoladon ja oman auton väliä pakkasessa ihan innoissani ja lumi pöllyten, hakemaan ensin (Viiru & Pesonen -tarinan tyylisesti) tallin kautta kaukosäätimen jolla sain auki autotallin josta sainpöydältä roudarinteippiä ja sitten suljin ovet ja juoksin sieltä autolle ja autossa korjasin sen pikku osasen joka oli mennyt 3 osaan, juoksin takas autotallille, avasin taas ovet, vein jesarin takaisin paikalleen, suljin ovet, menin talliin ja vein avaimen takaisin, juoksin takaisin autolle, vaihdoin pyyhkijänsulat, ja menin sisälle melko hengästyneenä ja helvetin pirteänä.

Joku muuhan ois tosiaan voinut vetää mokomasta herneen nenään... Joku esimerkiks täysjärkinen. Mut koska mä oon pudonnu vauvana pesukorissa vitoskerroksesta asti kaikki portaat alas (kiitos äiti huolenpidosta) ja ikävä kyllä jäin henkiin kärsimään jälkiseurauksista niin mä löysin siitä jotain hirvittävän hauskaa että sain korjata masokistisen auton ovea ja juosta pihalla itseni henkihieveriin. Aika täysjärkiseltä se on varmaan näyttänyt kun jäbä pinkoo punaset kengätpohjat vilkkuen pitkin pihaa naama virneessä.

Ei se hulluus siihen onneks loppunut, vaan rakas ja huolehtiva äitini päätti ottaa mut messiin hakemaan pikkuveikkaa töistä (onse jo iso mies)... Syötiin yhdessä teboililla ja ajeltiin himaan. Matkalla tuli keksittyä kaks uutta sisäpiirin vitsiä: Ma-Ma-Mah-Mahhaenmah-MAha-MAHAMAHAMAHAMAHA" ja "Vittu, 4 nappulaa kojelaudassa, miten väärin niitä nyt voi painella???!" "Nii, yhdet painelee nappuloita hirveellä vimmalla..." "Oikeestaan onhan niitä 7... Mut... Voiko siinäkään nyt väärin mennä? Kysehän on vaan vittu auton lämmityksestä........." siinä vaiheessa pikkuvelikin rupes kyselee et mitäs me siellä Teboililla oltiin vedetty ruoan kanssa? Ei ainakaan pulkkaa.

Tässähän nää tuli kerrattua nää tän päivän hienoimmat koho-kohdat. Ajattelin pidemmästä aikaa kirjottaa ihan merkinnän tästä. Voisin siirtää tän kyllä suoraan Blogiini, mutta nääh, en jotenki jaksa. Piirrän sinne jossain vaiheessa jotain jouluista. TAI SITTEN EN NÄNNÄNNÄNNÄNNÄÄNÄÄ

Lapsettaa!!!
KOHTA ON JOULU njammmmmm banaania
??????

PS. Istun mutsin tietokonetuolilla, ja tähän tuolin päänojaan on isketty styrox-laatikko. Siihen on kirjotettu "ANNA ANTEEKSI". Toisella puolella jatkuu: "en." "joko annoit?" "EN." "miks?" Iskä ja äiti on aina olleet kekselijäitä kommunikointinsa suhteen........ Enpä oo kuullu hetkeen niin omaperäistä tapaa pyytää anteeksi, kuin kirjoittaa se tussilla styrox-laatikkoon ja iskeä se vaimorakkaan tuoliin nurinpäin...

Päivän ärsytyskynnys ylitetty.

Vanha blogi ajalta: 27.6.2011


En viitsi aloittaa negatiivisella aiheella, joten kerron ensin hyvät uutiset.

Olen lomaillut 4 päivää Naantalin vanhassa kaupungissa ja oli kyllä upeaa. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta koko ajan, juhannus oli huikeimmillaan, tekemistä oli juuri sopivasti ja tuli vähän levättyäkin ja nollattuakin. Puheenaiheita riitti parhaan kaverin kanssa, joka reissun meikälle osti synttärilahjaksi. Tuli myös syötyä kunnolla ja käveltyä sekä autoiltua. Ai että, elämä hymyilee.

Palasin pari tuntia sitten kotiin ja vähän tavaroita purettuani katsoin leffan (Laputa), ennen kuin käynnistin tietokoneen. En tykkää rynnätä suoraan ensimmäisenä tietsikan ääreen, koska tuntuu että tärkeet asiat jää puolitiehen ja kesken, niin kun just pyykkien purkaminen koneeseen ja näin.

Nyt kumminkin istun jo koneella ja kuinka ollakaan, ärsytyskynnys tuli jo ylitettyä. Tähän pystyi facebookin yhteisö "Jos ihminen itkee toisen vuoksi, se rakastaa sitä". VOI HELVETIN KUUSTOISTA MITÄ PASKAA! Anteeksi capsin raiskaus, mutta ihan oikeasti, jos meikäläisen saa jostain narusta vetämällä ärsyyntymään, niin se on tuo ajattelemattomuuden syvä, synkkä ja kylmä kuilu, joka tulee vastaan tuon tuostakin.

Ensinäkin. Itkeminen on hyvin luonnollinen tunnereaktio joka voi johtua vaikkapa pelkästään rajusta työstressistä. Sitä taas voi aiheuttaa vaikkapa pomo, työympäristö, työkaverit, kenkkuileva työsuhde-auto, kumppani joka ei ymmärrä työaikojasi, tai kaikki yhtä aikaa. Jos itket pomosi vuoksi, olisi aika hälyttävää, että se heti tarkoittaa että rakastat häntä.

Tää yhteisöhän on hirvittävän, kauhistuttavan yksiselitteisesti nimetty, niin kuin facebookin yhteisöt yleensä. Eikä siinä mitään, kyllähän meikä käsittää, että rajuimmat tunteet koetaan niiden ihmisien kanssa/toimesta/vuoksi, joista eniten välitetään -> yleensä rakastetaan. Mutta tuollainen maailmankaikkeuden ja etenkin ihmislajin tunnekirjon yksinkertaistaminen vaan saa mun pään räjähtämään kuvainnollisesti.

Myös hormonitoiminnan muutokset, esimerkiksi, voi aiheuttaa itkua, johon ei liity mitään tunteita. Jos sattuu istumaan vaikkapa bussissa jonkun tuntemattoman vieressä ja itku tulla tirauttaa, tuskinpa sekään vielä tarkoittaa, että rakastaa. Nää edellä esitetyt esimerkithän on vielä aika kaukaa haettuja, mutta meikä on itkenyt myös esimerkiksi juuri äsken kun katsoin Laputa-leffan. Se on vaan niin hieno, ja itken melkein aina, kun katson Ghiblin leffoja, tai kun kuuntelen Joe Hisaishin musiikkia. Itkenkö siis Joe Hisaishin vuoksi? Jaa, ehkä. Mutta vaikka rakastan miehen musiikkia, en rakasta kyllä miestä itseään. En tunne koko äijää!

Olen myös itkenyt surusta, pelosta, ahdistuksesta, inhosta, helpotuksesta, sipulista, ilosta, uupumuksesta, turhautumisesta, epätoivosta, naurusta... Olen itkenyt monen tunneperäisen jutun takia joihin yleensä liittyy joku ihminen. Joku ihminen on yleensä toisin sanoen sanonut tai tehnyt jotain, joka on laukaissut jo olemassa olevan tilanteen pääni sisällä, ja tuloksena tippahanat aukeaa. Voisi siis sanoa, että olen itkenyt jonkun ihmisen teon tai sanan vuoksi, eli hänen vuokseen. Mutta loppujen lopuksi tarve ja tunne itkeä on jo ollut sisälläni.

Esimerkki. Viimeksi itkin ihmisen vuoksi kun isäni sanoi, että olen liian lääkkeissä, jotta minulle voisi puhua rationaalisesti. Lääkkeillä hän tarkoitti testosteronia. Otin tästä aivan saatanasti itseeni. En valinnut lääkitystäni, en ole "liian" testosteronissa (hormonitasoni vastaa normaalia ikäiseni miehen testosteronitasoa, joten "liian paljon" on todellakin väärä määritelmä tilanteeseen nähden) ja kanssani voi puhua rationaalisesti, ainakin kaikki muut. Otin tämän kuitenkin harvinaisen henkilökohtaisesti, kenties halusinkin aiheuttaa voimakkaan reaktion joka saisi isäni ajattelemaan edes joskus, ennen kuin laukoo "humoristisia" syytöksiään. Lähdin ulos vanhempieni talosta aika jäätävän hiljaisuuden vallitessa ja kävelin hyvät 100 metriä ennen kuin istuin maahan ja itkin hetken.

Okei, rakastan isääni, tässä tapauksessa lause siis pitää paikkansa, mutta nyt kun mietin tarkemmin, kuka tahansa tuollaisen luonteen omaava henkilö, joka olisi sanonut saman asian tuossa tilanteessa, olisi aiheuttanut saman reaktion. Isäni on sellainen jääräpää, joka ei myönnä olevansa väärässä, jonka kanssa on vain 1 tapa neuvotella (joko hänen tapansa tehdä asioita, tai ei lainkaan tehdä asioita), ja joka menee henkilökohtaisuuksiin hyvin nopeasti ja ajattelematta seurauksia, jos tilanne äityy hänelle epäsuotuisaksi. Itse en osaa käsitellä tämän tyypin ihmisiä lainkaan. Ehkä isä oli siis siltä osin oikeassa, että juuri hän ei pysty kommunikoimaan kanssani rationaalisesti, koska "puhumme eri kieltä".

Olen myös itkenyt epätoivosta ja inhosta. Joskus jonkun tuntemattomankin ihmisen sanat satuttavat aivan tolkuttomasti. Päivä on ollut huono, itsetunto alhaalla, se on vain se viimeinen pisara joka katkaisee kamelin selän tai vaikkapa muurahaisen jalat - joka tapauksessa väitän, etten ainakaan rakasta sitä henkilöä joka menee aiheuttamaan tuollaista itkua. En välttämättä vihaa, sillä viha on voimakas sana.

Olen myös itkenyt kavereiden vuoksi, sellaisten, joita en erityisesti rakasta, mutta jotka eivät ole täysin merkityksettömiäkään. Aiheet taas ovat vaihdelleen ilosta suruun, inhosta kannustamiseen ja sitä rataa.

No, asiaan taas.

Veikkaan, että yhteisöllä haetaan hieman romantisoidumpaa (yksinkertaista) kuvaa, mutta vaikka muotoilisin lauseen kuinka päin tahansa, minua edelleen ärsyttäisi sen mustavalkoisuus. "Jos hän on saanut sinut itkemään, rakastat häntä." "Jos olet itkenyt hänen vuoksensa, rakastat häntä." "Jos itket hänen vuokseen ilman syytä, rakastat häntä." Mikään noista väitteistä ei ole lähellekään absoluuttinen eikä oikeastaan edes semi-oikeassa! Yhteisön kuvauksin ottaa päähän ihan saatanasti: "Otsikko sanoo kaiken? :)"

Mikä tässä eniten ärsyttää?

Se, että tämmöisistä lauseista tykkäilee jo 134 455 IHMISTÄ! Se tarkoittaa sitä, että siinä missä esimerkiksi (toimhuomsuom, esimerkiksi minulla, ei ainoastaan minulla, I do hope) meikällä sytytti saman tien, että nyt on jotain pahasti pielessä, niin näillä yli sadalla kolmellakymmenellä neljällä tuhannella ihmisellä ei ole tullut vielä yhteisöä seuratessaankaan mieleen, että tässä on nyt jotain helvetin pahasti pielessä! Eikö kukaan teistä ajattele luonnostaan noin pitkälle? Onko se oikeasti niin perkeleen paljon vaadittu? Voitteko te oikeasti yleistää noin hemmetin laajasti? USKOTTEKO TE ITEKKÄÄN TOTA BULLSCHEISSEÄ?

Tiedättekö mikä itkettää ihan kohta mua?
8 omaa kaveriani on tykännyt tästä sivusta.
Kyllä, itken teidän vuoksenne, enkä rakasta teitä. Sorry. Kova maailma. Itsehän käytän rakkaus-sanaa aika valikoidusti. Rakastan perhettäni, elämää ja ajattelua. Te ette ole perhettäni, okei olette osa elämääni, mutta ette selvästi ajattele tarpeeksi. 1/3 kriteeristä ei tässä tapauksessa oikeuta rakkauteen. Vaikka itkisin vuoksenne tekstiä blogiini, sitähän tämä on, eikö? Itken täällä netissä. Tällä tavalla. Katsokaa: :'(
Hymiö kertoo kaiken? :)




No niin, olen juonut jääteetä ja rauhoittunut. Saatoin kyllä naurahtaa, kun luin äskeisten rivien sarkasmit uudelleen. Että voikin jätkä suoltaa noin paksua sarkasmia. Tämähän on kohta samanlaista scheisseä kuin tuo yhteisökin josta nillitän, mutta internet, all the same.

En ymmärrä mistä tällaiset Outburst Of Raget (OOR, tästä lähtien! Koska se kuullostaa coolilta!) välillä kumpuaa ja tahtoisin onnitella kädestä pitäen sitä joka ymmärsi tämän pointin kaiken tuon huonon argumentoinnin alta (syyttelin toisia, yleistin itsekin aika julmetun paljon, kyseenalaistin vielä enemmän, ja annoin itsestäni kuvan että vain minä itse olen absoluuttinen totuuksineni - aijai, ja lisätään huono kirjoitusasu tähän, niin voilá, fleimerit hyökätköön armotta kimppuuni!).

Jos näin ei tapahtunut, niin selvennän: en henkilökohtaisesti pidä siitä, että joku haluaa antaa itsestään julkisesti jonkinlaisen kuvan, tykkäämällä jostakin linkistä, jonka tarkoitus on kenties yhdistää samalla tavalla ajattelevia persoonia yhteisöön, jotta muutkin näkevät, millaisia ajatusmaailmoja kannatatte. Sitähän facebook-yhteisöt ehkä syvimmillään ovat. (Ja todellakin tämän syvemmäksi tuskin päästään).

Ymmärrän kuitenkin että tässä on vastuu jokaisella itsellään. Annoin varmaan itsestänikin tässä aika lailla lapsellisen kuvan, enkä ainakaan kovin ajattelevaisen. Se tosin ei ollutkaan pointti, vai oliko? Eipä ollut. Pointti oli selitettynä tuossa yllä.

Ja minähän saan olla pitämättä.

Joka tapauksessa olen nyt taas iloinen. Jäätee on nimittäin todella hyvää. Siitä minä tykkään. No ei tämä kyllä niin hyvää ole, mutta ihan okei kumminkin.

Ensi kerralla kirjoitan jostain oikein ihanasta aiheesta, ehkä jo tänään sitten yöllä myöhemmin. Jos keksin sellaisen. Hehehe.

En osaa lopettaa tätä tekstiä.
STOP.

Pitkästä aikaa!

Vanha blogi ajalta: 5.6.2011

No niin, on ollut vähän päivitystaukoa, tiedän. Olen hurahtanut Supernatural-sarjaan ja One Pieceen, kesäiltoihin, ajelemiseen, valkoviiniin ja lihaksikkaisiin miehiin tiukoissa hihattomissa, sekä pitkätukkaisiin naisiin joilla on laittoman lyhyet shortsit ja paljaat olkapäät.

Olen miettinyt että voisin alkaa pitää tässä kesän ajan sellaisia lyhyitä, päättömiä päivityksiä, joissa kerron vaikkapa ihan sattumanvaraisesti päähän pistäviä asioita, enkä niinkään pura turhautuneisuuttani yhteiskuntaa, tv-mainontaa, lähipiiriäni tai vaikkapa rahallista tilannettani koskien. No, saatan kyllä purkaa. Voi olla että puran. Mahdollisesti. En tänään kummiskaan!

Tämän päivän random fakta olkoon siis aiheesta
"Mitä keksiä lahjaks henkilölle joka ei tiedä mitä haluaa?"

Mä oon vaikea ihminen, jolle keksiä lahjoja. Aihe on ajankohtainen, koska täytän 21-vuotta tuossa 20. päivä tätä kuuta - ensi maanantaina siis. Siis mulle on aivan tautisen vaikea löytää lahjoja koska en itsekään tiedä mitä ostaisin itselleni lahjaksi. En enää syö edes suklaata - paitsi jäätelössä ja jäätelökään ei tule mun kanssa halvaksi kun syön sitä 12 kappaletta päivässä ja joskus enemmän. Haluan itse hankkia vain asioita joihin menee kerralla paljon rahaa. Reissuja, auton osia, huonekaluja, leffabokseja, tatuointeja vaikka... Leffa ja tv-sarjamakunikin vaihtelee kausittain, joten niitäkin on vähän turha ostaa.

Jokaisella on kuitenkin asioita, joita ei voi olla liikaa. Mä tulin tänään tajunneeksi omistavani jälleen yhen tämmöisen asian lisää: valotikut.

Kyllähän mä olen aina tiennyt että kaikki värikäs ja kaikki hohtava, kiiltävä, vilkkuva, välkkyvä ja etenkin, kaikki värikäs joka hohtaa, kiiltää, vilkkuu tai välkkyy, on mun mielestä jotenkin hirveen lumoavaa ja kivaa katseltavaa ja menen siitä ihan sekaisin. Jouluvalot, ilotulitukset, katuvalot yöllä, ajovalot, poliisien valot, ambulanssin valot, paloautojen valot... Sellaiset heijastimet jotka välkähtelee... Mutta valotikut on kyllä ehkä parasta huvia ikinä. Ne on halpoja (ainakin varustelekasta), ne ei vie paljon tilaa, niille löytyy aina joku käyttösyy, ja niistä riittää iloa kerralla tunneiksi. Ne ei ole vaarallisia ja niitä voi ripustaa vaikka kaulaan roikkumaan ihan huvikseen. Niistä saa kivoja kuviakin.

Tähtisade-tikuista en oo niin koskaan perustanut, paitsi no, onhan ne itse asiassa tosi hienoja, etenkin jätski-annoksissa. Musta tulee aivan pikkulapsi kun saan jätskiannoksen jossa on tähtisadetikku. Tai MONTA.

Toinen asia: superpallot.
Mulla oli sellasena 11-12 vuotiaana aika kokoelma superpalloja joista parhaiten muistan keskikokoisen tasaisen virheän, ja sitten pienen, joka oli läpinäkyvä ja jossa oli sinistä ja pinkkiä. Tykkäsin siitä tosi paljon, voitin sen sellaisesta kolikko-automaatista Plataniaksesta, muistan hotellinkin vielä. Jostain syystä oon kuitenkin muuttojen aikana kadottanut mun superpallot enkä omista yhtäkään just nyt. Superpallot ei myöskään ole enää muotia, koska niitä ei löydy kolikko-automaateista enää lähestulkoon MISTÄÄN.

Kun kerrankin näen sellaisen kolikko-automaatin josta sais superpalloja, kaverit estää mua ostamasta sellaisen. Joten yks varmasti liikuttava lahjaidea on superpallot. Valotikkujen lisäksi.

Mä tykkään Spidermanista ja Deadpoolista ja kaikista maskinaamoista (Snowtroopers, Darth Vader, Iron Man, yms yms yms), mutta mun makuni niissä on hyvin valikoiva. Samoin nahkarannekkeissa, kaulakoruissa ja avaimenperissä. En tykkää kerätä itsekään krääsää vaan mietin jokaisen "tämä on ihana, pakko saada" ostoksen moneen kertaan ennen kuin todella päätän, että todella haluan sen kyseisen jutun, joten t-paitoja, mukeja, sukkia tai kalsareita ei kannata ostaa, ellei todella tiedä, että mä tykkään niistä. Mä en aina itsekään tiedä, mistä todella tykkään. Tiedän kyllä, mistä EN tykkää, esimerkiksi todella surullisen huono huumori kaikissa edellä mainituissa. Kahvikuppi jossa lukee "BOSS" ei todellakaan sytytä enkä tule juomaan siitä, ei myöskään naurata sukat joissa on Homer Simpson. Kalsarit joissa lukee "have you seen my banana?" ei ole minusta seksikäs juttu yhtään. T-paitoja mulla on jo nyt aivan tuhottomasti liikaa - jos ihan oikeasti et tiedä, mistä mallista, materiaalista, väristä ja kuviosta tykkään, hihapituudesta ja kaula-aukon koosta puhumattakaan, niin älä osta sitä minulle, vaikka se olisi hihaton (joita mulla on enemmän kun tuhottomasti liikaa eikä silti koskaan tarpeeksi, koska rakastan hihattomia, ja ne on mulle käytännöllisin ja sopivin vaate, koska mulla on kuuma talvellakin).

Mulle ON vaikea keksiä lahjoja... Mutta sitten on vielä yksi juttu. Jääkaappimagneetit.

Kuten näkyy, omat magneetit on lähinnä hämis-aiheisia toistaiseksi...

Kun käyn kavereilla kylässä, katselen aina mielenkiinnolla, miten kotoisalta keittiö näyttää kun jääkaapissa on mitä hämmentävimpiä magneetteja kiinni. Jugurttipurkeista saatuja, tulijaisiksi tuotuja, kolpakon muotoisia, lättänöitä, kirjaimia... Lisäksi mulla on paljon lappuja kiinni jääkaapin ovessa, ja vähän väliä mä yöllä kuulen, miten ne putoilee iloisesti alas, koska mulla ei ole tarpeeksi magneetteja.

Ja jos superpalloja, valotikkuja tai jääkaappimagneetteja jostain syystä ei löydy... Niin kannattaa vaan kysyä. Tää ei koske vaan mua, vaan ihan kaikkia, joille yrittää keksiä lahjan. Jos ei oikeasti tiedä, mitä toinen haluaa, niin kannattaa kysyä. Itse tehdyt lahjat on ihan totta aivan upea juttu - sen ei tarvitse olla kuin kortti (kun sanon "kortti", ensimmäisenä tulee mieleen vain niitä synttärikortteja jotka kaverit on tehneet käsin, etenkin yksi spiderman-kortti johon oli kirjoitettu myös koreaksi "hyvää syntymäpäivää"!), tai vaikka kakku tai keksejä, tai jotain mitä jokainen ihminen tietämättään tarvitsee (mp3-soittimen lämmitinpussukka, tai joku muu ihanan nerokas patentti arkielämän vitutuksia paikkaamaan) tai vaikka pikkuinen itse tehty maskotti jostain lempihahmostani. Se, että se on itse tehty, muuttaa aivan kaiken. Rakastan tuollaisia juttuja joihin on laitettu ajatusta. Ai että. Rakastan. Piirrokset on myös ihania. Niitä ei koskaan ole liikaa. Rakastan kaikkea kaunista katseltavaa, elän sillä, että tuijotan intensiivisesti asioita jotka kiehtoo mua.

Raha on myöskin aina kiva omasta puolestanikin - olen meinaan luvannut että lahjaksi saamani raha menee tatuointi-rahastoon. Sitä kautta jokaiseen tatuointiini tulee mukaan vähän jotain kavereiltani, muutenkin kuin aiheen kautta, ja sitä kautta se ei ole "vain rahaa" vaan lahjoitus hankintaan joka on mulle lähinnä sydäntä. Mikä voisi olla hienompaa kuin auttaa ostamaan lahja joka kestää loppu elämän ja merkitsee mulle todella paljon symbolisesti ja ulkonäöllisestikin? Sellaista lahjaa mä ainakin pidän päällä aina ylpeästi.


Enempää ei tule mieleen.

Sen voisin vielä jakaa kanssanne, että SAIN TÖITÄ! Pääsin vihdoin viimein vartijaksi ihan oikeasti ja huomenna aloitellaan sitten. Jännittää, mutta positiivisella tapaa. Olen varovasti optimistinen, että kaikki sujuu ihan hyvin. En varmaan kuole ekana päivänä, enhän? Tai vammauta ketään kovin pysyvästi?

Ehkä kirjoitan lisää siitä sitten huomenna.

Leikkausjuttua

Vanha blogi ajalta: 8.2.2011

Eli sunnuntai-yönä oli sittenkin aika vaikee saada unta. Maanantaina lähdin niin aikasin liikkeelle, hyvin pakanneena, että olin sairaalalla tunnin etuajassa. Kävellessäni sinne en ajatellut oikein mitään. Sairaalassa sain istua tv-huoneessa katsomassa matkaohjelmia ja pientä taloa preerialla puoleen väliin, kun Asko Salmi tuli hakemaan. Pyysi riisumaan, kun tussi pysyy kuulemma kivemmin iholla kun vaatteessa näissä leikkausjutuissa. Otettiin siinä sitten vähän kuvia ja piirrettiin vähän kuvia. Mun oli niin perkeleen vaikee pysyä hiljaa kun NAURATTI! Siis hyvä luoja, mä oon herkkä kutiamaan kun en oo todellakaan tottunut siihen et joku koskee rinta-alueelle! TUSSILLA!

Lämpiössä tai heräämishuoneessa tai unihuoneessa tai mikä sen nimi nyt olikaan, sain valita oman punkan. Otin tietysti sen joka oli mahdollisimman nurkassa, ihan siksi että nukun itsekin kotona nurkkapaikassa. (ihme kissamies). Sain päälle erikoisen valkoisen frotee-kaavun ja vieläkin erikoisemmat pitkät sukat jotka kuulemma estivät tulppien syntymistä. Ei siinä sitten kauaa ehditty hoitajan kanssa jutustella kun piti saliin kävellä. "No niin, käyhän siihen selällesi makaamaan." Kävin, ja yks kaks 3 ihmistä hääri ympärilläni. Silti en VIELÄKÄÄN osannut oikeasti jännittää. Tuntui että joku kiristi kuminauhan haban ympärille ja naputteli verisuonta esiin vasemmasta kädestä laittaakseen kanyylin. "Mitä, laitatsä kanyylin?" "Juu täältä tulee sitten sulle uniaine." "Aijaa. Mulla on viimeks ollu kanyyli salmonessassa. (SÄHINÄÄ)" "Sattuiko?" "Vähän. Sori, mulla ei oo tapana sanoa auts, mä pidän ihme ääniä." "No niin, nyt täältä alkaa tulla sitä ensiainetta..." Mua rupes huimaamaan ja mä mainitsin siitä. "Juu se kuuluu asiaan." "Ok." Sitten rupes tulee, hyvin nopeasti, unilääkettä suoneen. Olin varma että lääke olis annettu sellasella maskilla kaasuna, niin kun aina leffoissa, mutta ei! Suoneen se vedettiin ja se KIRVELI. Mitä pidemmälle se levisi, sen enemmän. Mutta ei kauaa... Muistan tosi selkeästi tuijotelleeni kattoon, mutta huimauksen jälkeen suljin silmät. Mainitsin aineen kirvelemisestä samalla kun hoitaja pisti sydänkäyrä-seuranta-lappujutun kylkeen kiinni, kylmähän se oli. "Juu. Se on se unilääke, kuuluu asiaan." Okei, ajattelin, oon ihan hyvissä käsissä. "Jos leikitään että mä nukahdin jo. Niin mä lakkaan kyselemästä." Lääkäri vastasi siihen vielä jotain - mut mulla ei ole hajuakaan, mitä, vaikka mun muistikuvat on muuten selkeät ja värikkäät. Multa meni taju.

Kun mä seuraavan kerran heräsin himmeessä heräämössä, omassa punkassa ihmetellen miten mut oli sinne jo siirretty, mä en ollut edes varma oliko kaikki jo ohi. Joku mainitsi jotain mun urheilijan verenpaineesta, kun laittoi mun sormeen sellaisen seurantalaitteen. Oikeassa kädessä oli verenpainemittari joka vähän väliä pullistui itsestään ja mittaili. Mä en ollut tosiaan vieläkään varma oliko kaikki ohi joten mä kokeilin varovasti rintakehää. Littana. Okei, kaikki oli siis jo ohi, eikä mulla ollut lainkaan kipuja, joten mä ajattelin kaiken olevan hyvin. Oli omituinen olo kun yritti pysyä hereillä ja saada selvää asioista ja silti joku (lääkeaine) veti koko ajan voimakkaasti unen maille. Siinähän se meni se seuraavat neljä tuntia nuokkuessa ihan hyvin. Äitikin ehti sairaalaan soittaa ja kysyä olenko kunnossa ja hoitajalle vastasin, että en todellakaan jaksa puhua puhelimessa, mutta olen kunnossa. Leikkaus kesti vain 1,5h ja meni kerralla putkeen. Rintakehän ympärillä oli haavaside ja sen päällä binderin tapainen "tukiremmi". Leikkausalueenkin ehdin nähdä kun lääkäri vielä kurkkasi kättensä jälkiä, oli todella outo katsoa alaspäin ja nähdä pelkkää suoraa, ja haavateipit haavojen ympärillä.

Nukkuminen KL:n sairaalassa oli ihanaa, koska katossa oli led-valoja jotka tuikki kuin tähdet, ja puolen tunnin välein kävi yöhoitaja katsomassa että kaikki on hyvin. Lisäkseni sairaalassa oli 2 muuta potilasta joilla molemmilla oli tehty paljon isompi operaatio ja joilla oli molemmilla dreenit. Itselläni oli vain tippa joka jossain vaiheessa aamuyötä meni tukkoon vessakäynnillä, kun letkuun meni kamalasti verta käden puolelta. Otettiin sitten sekin rotisko pois. Ei tullut pahoinvointia eikä kipulääkkeitäkään tarvittu kuin 1 koko yön aikana ja sekin oli varmuuden vuoksi. Kipua tuntuu kyllä mutta se on sellaista tyypillistä mustelma-kipua. Ja kyllä se rintakehä siltä näyttääkin että mustelmaa riittää, mutta siihenhän olin varautunut.

Yöhoitajaa nauratti jatkuvasti kun aina hänen tullessa huoneeseen meikäläinen heräsi kuin käskystä vaikka hän hiipi kuinka hitaasti. Parhaillaan pääsi ovesta metrin sisälle ennen kun heräsin. Vaikutti siltä kuin en olisi nukkunut ollenkaan, mutta nukuin kyllä tasaisia 20-30 minuutin pätkiä. Herätessä olo oli aina mukava. Ei huimausta eikä mitään.

Aamulla lääkäri Salmi marssi huoneeseen kenraalimaiseen sävyyn ja teki tarkistuskierroksen rankan mustan huumorin sävyttävämä. Olin ajatellut miehestä että hän on kuin Sherlock Holmes, mutta lääkäri eikä etsivä, ja luinkin itse asiassa Sherlock Holmes -pokkaria, kun Salmi totesi "Mitäs tämä maailma olisi ilman ongelmia? Herran jumala eihän tätä eloa kestäisi, se olisi niin pitkäveteistä. Ongelmat ovat elämän ydin." Olin tiputtaa leukani kun kuulin nuo sanat, koska ne olivat sekä niin lähellä Sherlockin elämänfilosofiaa, että myös omaani!

Kotiutus sujui muitta mutkitta. Ulkona oli paska suomalainen talvisää ja juna oli myöhässä mutta kaverin kanssa päästiin kuitenkin turvallisesti takaisin kotiin. Kotona ehdittiin katsoa Silent Hill ja äitikin tuli käymään ihan vain katsomassa että olen virkeä ja kunnossa. Myöhemmin tein itselleni sairaalan punkan mallisen pesän sänkyyn, eli kaksi tyynyä pään alle ja yksi tyyny polvien alle, ja kävinpäs rohkeana jätkänä jo suihkussakin eikä sekään sattunut. Tukiremmin sai takaisin ilman ongelmia eikä sekään sattunut. Ainoa murhe on omituinen punainen painauma vasemmassa kyljessä, mutta luulen että se on normaali verenpurkauma eli rankahko mustelma. Soitan siitä silti lääkärille aamulla.

Kaiken kaikkiaan ehdottoman hyvä kokemus. Viikon päästä maanantaina menen vaihdattamaan haavateipit. Huomenna ja ylihuomenna olisi koulua, mutta ihan niin hullu en ole, että väen väkisin lähtisin sinne. Kaikille jotka yksityisen puolen mastektomiaa harkitsee, niin hienoa, kannattaakin. Ja Asko Salmi on helvetin rento kaveri. Ja hoitajat ihania. Voin vain suositella :D

Kamoon, niillä on tähtiä katossa!!