Hello? I know you're in there.

Siitä on varmaan yli vuosi kun kirjoitin viimeksi. Kuin Nuuskamuikkunen konsanaan olen palannut laaksoon ja alan nyt soitella huuliharppua herättääkseni vanhoja tuttuja.

Ehkei kukaan enää muista kuka mä olen tai mikä JunkZone oikeastaan on. Se oli erään transsukupuolisen miehen henkilökohtainen kaatopaikka ajatuksille, joita ei oikeastaan jaksanut puida kavereiden (tai ammattiauttajien, höhöhö) kanssa, mutta joita halusi kumminkin purkaa.

Mä jätin Junkkiksen saatuani uuden työpaikan turvallisuusalalta, ja oman elämän suojaksi päätin sulkea tietohanat. Nettikäyttäytyminen kyllästytti mua niin kuin sekin, että mä hösäsin koneella aivan liikaa.

Mun kaipuu jakaa kuitenkin on juurtunut tosi syvälle. Yritin moneen otteeseen tehdä uusia blogeja tässä vuoden mittaan, mutta mä kaipasin Junkkista enemmän kun lukijat varmaan kaipasi mua. Joten mä yritän nyt varovasti alkaa elvyttämään tätä kaatopaikan tapaista palauttamalla muutamia vanhoja kirjoituksia - ja tekemällä tietysti uusia.

Toivottavasti lukijat voi antaa anteeksi mulle tän "ovet paukkuen" lähtemisen.

Vuodessa ehti tapahtua tosi paljon, mut tiivistetäänpä vähän. Kerrotaanko ensin hyvät vai huonot uutiset? Alotetaan huonoista, niin voin lopettaa tän pätkän sitten hyviin uutisiin. Höm.

Huonot uutiset siis. Crapdamnshitfuck.
Mulla on aina ollut ongelmia psoriasiksen ja muiden ihosairauksien kanssa. Otin siihen uuden lähestymistavan, joka sinänsä on positiivinen juttu, koska se toimi. Muutin ruokavaliota ja elämäntyyliä aika paljon. Viime kuun puolivälissä työstressi rupes kuitenkin painaa päälle aika lailla joten mä hankin antibiootit hoitamaan ihoa. PAHA virhe! Olin just saanut iholla elävän bakteerikannan ihanteelliseksi hitaasti rakentamalla sitä näillä luonnonmukaisilla konsteilla, mutta antibiootithan tappaa kaiken, sekä hyvässä että pahassa - nyt kärsin hirveitä tuskia ja näytän aika painajaismaiselta. Ei auta kun alottaa taas alusta. Millon mä opin.

Mitäs muuta.
Oon harkitsemassa alan vaihtoa, mut tää on salaisuus, eikä vielä oo mitään ideaa et mihin päin sitä kimpoais. Voihan olla, etten vaihda alaa ollenkaan, tää on nyt vähän tällainen idea vasta. Painavin syy tälle on kuitenkin se, etten mä pysty jatkamaan näin stressaavassa työssä, koska se vaikuttaa suoraan mun terveyteen. Etenkin tän iho-asian kanssa.

Muistattekohan te mun auton, Levantyn eli Levän? Mun punasen Nissan 200SX:n? Mä myin sen pois. Se on kai huono uutinen, mut silläkin on positiivinen puolensa. Tilalle tuli tilava ja luotettava mersu. Ja syy, miksi mä myin kaksi-ovisen sport-coupeeni pois, viekin meidät positiivisiin aiheisiin:

Pitkään harkittuani ja kauan unelmoituani mä päätin ottaa koiran. Tammikuussa mä aloin suunnitella, laskelmoida ja budjetoida sekä tutustua kenneleihin ja rotuihin. Aika nopeesti mulle oli selvää, että mä haluan elämääni aktiivisen pystykorvaisen kaverin, joka ei hauku, joka luokitellaan isoksi roduksi, joka on itsenäinen ja sopivasti haastava, ja joka elää samojen arvojen mukaan kuin mä itse: kunnioitus, luottamus ja lojaalius. Niinpä mä päädyin ottamaan akita-inun. Kerron lisää pennusta ja mun uskomattomasta matkasta sen hankintaa kohti vaikka heti seuraavassa julkasussa!

Positiivista on sekin, että oon treenannut paljon ja se kuulemma näkyy. Tykkään siitä. Oon saanut kehitettyä itseäni siihen suuntaan johon oon aina pyrkinyt. Mun käytöskin on saanut työn kautta uusia estottomuuksia. Musta on tullut avoimempi ja aloitekykyisempi kuin ennen.

En enää muista, oliko mulla tatuoinnit jaloissa jo, kun lopetin kirjoittamisen. Varmaan oli. Ehkä ei. Joka tapauksessa, mun ihosta nyt 5% on tatuointu, joten enää 30% jäljellä tavoitteeseen... Yay? :D

Tällaista mulle kuuluu.

Tällä hetkellä oon kotona kipeenä. Vittu näitä päänsärkyjä, vatsan vellomista, ihon jatkuvaa tykytystä ja sen lisäks kuumeilua samaan aikaan. Come and kill me now!

Joka tapauksessa kiva olla takas ja kirjotella taas jotain. Ehkä tää mesta saadaan herätettyä kuolleista.

TERVAKSIN,
KAPTEENI

Vinhat Viikset

Vanha blogi ajalta: 17.5.2012

Ensinäkin mulla on teille aivopieru-video.

Aion alustukseksi kertoa lapsuudestani.
Me oltiin joskus 10-vuotiaina kovin innostuneita videofilmaamisesta. Silloin meillä oli vielä filmikamera, joka painoi kilon ja jonka tuotosta ei voinut kotikonstein mitenkään editoida. Me kuvattiin jotain lyhyitä pätkiä, jotka me keksittiin lennosta, ja usein toteutettiin sen mukaisesti, tehtiin lavasteet lähinnä huonekaluista ja pyörittiin pihalla. Kameran laadun takia meillä oli kerralla-purkkiin-meininki. Ainoa editointi joka kamerasta löytyi oli alku- ja loppuhäivytys mustasta, ja sitähän käytettiin jatkuvasti.

Kuten huomaatte, tässä aivopieru-videossa palataan juurille oikein huolella, eikä sanan taiteellisessa merkityksessä.

Eevi kävi eilen meillä ja sillä oli mukana ns. clip-on hiuslisäkkeitä, jotka se jossain välissä otti pois. Me ruvettiin niillä leikkimään, huomattiin että mä omistan tuulettimen, ja keksittiin lennossa videomainos. Eevi istui näyttelijän paikalle ja minä kuvasin kännykällä. Musiikkien nopeen päällelätkäisyn, seepiafiltterin ja rearrengementin jälkeen tässä on tulos.

Ja mä todellakin painotan, ettei tää oo meidän taidonnäyte, vaan tää on tätä humoristista kieli poskella, juosten kustu - mallinen video.

Huhhuh.

Ootan innolla että mun uudet duunit alkaa. Tänään pitäis vielä tirpasta ittensä tonne nykyiseen duuniin Roskaan, mut mun reidet on niin kipeet ettei liikkumisesta meinaa tulla mitään. Sunnutaina oli nimittäin äitienpäivän lisäksi sekä isäni synttärit, että kaverini Tiian. Tiia, Tia ja minä (nimien kirjoa!) mentiin DTM:ään irrottelemaan ja juhlistamaan. Tyhjäähän siellä oli, mutta ei niin tyhjää, että ois tarvinnut täysin hiljaa istuu. Tuli tavattua muutamia uusia ihmisiä ja tajuttua sillä reissulla muutamiakin asioita - ensinäkin se, että omasta tuttavapiiristä voi löytyä ihmeellisiä, ihania ihmisiä! - ja sitten vaikka se, että tangotanssiminen tekee lihakset hämmästyttävän kipeiksi. Tia taisi ymmärtää myös sen, että 3 tequilaa tunnissa on melkolailla yhtä järkevää kun 100km/h taajamassa.

Tia parka joutui jättämään illan kesken vähän vaille 02:00 aamulla, mutta mä ja Tiia jatkettiin vielä. Käytiin me Herculeksenkin ovella, mutta kun Tiia täytti 18, niin ei häntä vielä päästetty sisään. Ei se meitä lannistanut, me meltiin DTM:ään takas juttelemaan ja tanssimaankin vielä muutamat. Pilkun aikaan me kerättiin kamat ja lähdettiin, paleltiin vähän aikaa rautiksella, mentiin mäkkäriin lämmittelee, ja sitten takas palelemaan. Ite ainakin nukahdin heti kun pääsin sänkyyn kotona, mut kyllä mulla oli niin hauskaa, niin hauskaa!

Tässä oli kasa tekstiä joka oli todella out-dated. Voi mua pientä!

Tarviin jäätelöä.
--->

Elämäni Erotiikat

Vanha blogi ajalta: 1.5.2012

HUH. No nyt on erotiikkakutsuilta kotiuduttu. Koska oon perusteellinen, enkä osaa tiivistää, niin kerron teille koko tarinan.

Mä aloitin reissaamisen itse asiassa jo perjantaina tekemällä ensin työt Helsingissä ja suuntaamalla sitten Riihimäen perukoille vanhempien luo, omalla autolla, hakemaan isältä tilavampaa liisinki-mersua reissuun. Samalla mä toimin lauantai-aamuisena kuskina, kun isä ja pikkuveli tarvitsi kyytiä Hki-Vntaan lentokentälle. Herätyskello soi 03:00 aamulla, ja mulla oli yöunia takana siinä vaiheessa varmaan tunti. Mä menin kyllä sänkyyn jo kello 12 yöllä, mut kotiin saapuneet KUTSUNTAPAPERIT (juu, inttiin!) sekoitti mun päätä. Mietin itteeni intissä. Selviäisinkö mä? Ottaisko ne mut? Tykkäisinkö mä? (Kuinka komeelta luuntantilta mä saisin poskeen? bad jk) Intti sopis mulle aikataulullisesti, jos pääsisin I/2013 satsiin. Mihin prikaatiin, ei harmainta hajua. Nyt kun tulee näitä räjähteitä tutkittua työkseen seuraavaan jouluun asti, niin ehkä se pioneerihomma vois kiinnostaa.

Noh, takas erotiikkaan. Lentokentältä mä suuntasin suoraan töihin. Baari oli just menny kiinni tuntia ennen, ja viinat lähti lattiasta ennätysnopeudella. Seittemän aikaan mä lähdin posottamaan Tampereelle ja olinkin siellä just kuten arvioin, eli 8:15. Hervannasta AG kyytiin, ja keskustasta Essi. JA SITTEN ILMAJOELLE!

Sää oli kurjan sateinen kun me lähdettiin, mut matkaa taittaessa kaikki parani. Me pysähdyttiin Nesteelle puolivälissä kilometrejä, kun kyytiläiset huusi yhdestä suusta "ROLLS!!!" :'D Tulipa maistettua Rollsin kuuluisia ranskanperunoita, ja hyviähän ne oli.

Mä oon aina ihmetellyt ihmisiä jotka ei huomaa, että bensa meinaa loppua. No nyt mä en enää ihmettele, koska se voi tulla aika pirun yllättäen. Matkalaiset oli keskellä Jumalan hylkäämää korpea, kun bensavalo syttyi, ilmoittaen karun hiljaisella tapaa, että kusessa oltiin. Me rukoiltiin huolto-asemaa. Kaiken lisäks maasto oli tasaista kuin mikäkin, eli vapaalla vaihteella paahteleminen ei ollut avuksi... Mä mietin jo tiepalvelujen ja taksien numeroa ja katselin taloja joiden pihaan olisi hyvä pysähtyä, ja laskin, jaksettaisiko me työntää autoa kuinka pitkälle...

Pappa Leasing - ABC Seinäjoki.

JA SITTEN SEINÄJOKI. Abc ilmestyi eteemme kuin tyhjästä ja riemuhan siitä ratkesi, niin suuri riemu, että ostin Abc:n yhteydessä olevasta S-marketista superpallon.

Sain tämmöisen.

Matka jatkui, sellaiset 15 minuuttia tops. Sitten saavuttiin Hyvinkäälle. Tai siis siltä Ilmajoella näytti, ainakin siinä opiskelija-asunto-rypeymässä jonne me mentiin. Meitä oli vastassa Anniina, Salla, Vesa, Rontti ja taisipa Hillakin olla siellä jo. Myöhemmin saapuivat Tia ja Emma (jälkimmäinen VALTAVAN ruokalastin kera) jos muistan oikein - joka tapauksessa siinä se meidän porukka suunnilleen oli.

Ennen esittelijän saapumista me tissuteltiin muutama ölvi ja siideri, syötiin vähän salaattia (Dimi enemmän kuin muut koska on roisto ja katala kelmi), ja puhuttiin alustavasti jutuista. Pakko tässä vaiheessa huomauttaa, että Anniinalla ja Sallalla on tautisen hieno kämppä, koska siellä on 2 PARVEA minne tehdä vieraspedit. HOW COOL IS THAT.

Sitten kun HOTLIPS-kotikutsujen esittelijä saapui, niin pienen häsläämisen ja kikattelun jälkeen istuttiin pöydän ääreen, rentouduttiin ja alettiin maistelemaan. Jep, esittely alkoi makuliukkareiden esittelyllä, ja se oli just oikea aloitus aiheuttamaan hilpeää kikattelua ja keskustelua. Jokainen taisi löytää laajasta valikoimasta oman suosikin ja taisipa niitä tulla tilattuakin (itse ainakin syyllistyin). Vartalosuklaat oli kovassa huudossa ja helvetin hyvän makuisia. Jäiköhän esittelijälle niihin purkkeihin mitään? :D Näistä siirryttiin hierontavoiteisiin, ihanan tahmaisiin ja äklönmakeisiin sellaisiin, jotka lämpeni sekä iholla että puhaltaessa. Ihan älytön taikatemppu, ja jos kenellä on hartiat jumissa, niin tätä tahnaa hartioille ja saunaan. JO VOT.

Päästiinhän siinä sitten asiaankin, välineisiin. Erityisesti meikälle jäi mieleen se yksilö, joka oli rikki. Se meinaan piti niin järkyttävää meteliä, ettei ole tosikaan. Se jos joku aiheutti naurunremakkaa.

Kuva sisältää tuotesijoittelua?

Kun esittely oli pidetty, kysyi esittelijä meiltä, tahdommeko tehdä tilaukset intiimisti kahden kesken hänen kanssaan, ettei muiden tarvitse kuulla. Tähän esittelijä sai täysin yksimielisen vastauksen: "EIPÄ OO TARVIS". Päin vastoin, mehän keskustelimme kovasti tilauksista keskenämme. Salla, joka siis järjesti koko shibängin, oli kovasti huolissaan siitä, saataisiko me tuhlattua yhteensä 200€, jotta esittelystä ei sitten tarvitsisi erikseen maksaa - no, huoli oli turha, me saatiin kevyesti menemään yli 300€.

Esittelystä me siirryttiin syömään ja syömästä me siirryttiin katsomaan pornoa, luonnollisesti. Sallan hekuttama eeppinen Pirates -leffa pistettiin pyörimään, ja muutama tunti siinä sitten meni haukkuessa milloin mitäkin aspektia koko leffassa. Siis sehän oli aivan täyttä skeidaa koko juttu. Niin, paitsi sen piraattikapteenin lookki, sen tietysti, jolla oli toinen silmä valkoinen. High-five valkosilmäisille kapteeneille! *lyö ylävitoset pornonäyttelijän kanssa*

Alkoihan meitä vihdoin väsyttämäänkin. Aamulla meno oli taas tohinarikasta ja tekemistä yritettiin kovastikin keksiä. Päädyttiin sitten pelaamaan Harry Potteria, katsomaan Prätkähiiriä, ja sitten meikä tokaisi "Mä meen nyt ulos keinumaan". Kohtakan lasten leikkipaikalla oli koko jengi. Me elettiin todella nuoruutta uusiksi, ja kimmoke siihen tuli kyllä jo lauantain puolella Anniinan soittolistan takia, se kun oli sieltä 2000-2005 luvuilta suunnilleen, eli juuri tuolta kultaisesta nuoruudesta. Keinuminen on muuten pirun hauskaa vaikka ikää olisi 22 vuotta. Samoin peilin leikkiminen. Tiedättekö, kun yksi ihminen menee kasvot seinää vasten, ja loput yrittää hiipiä koskemaan hänen selkäänsä, mutta joka kerran kun "peili" kääntyy, muiden täytyy pysähtyä täysin aloilleen. Liikkumisesta palaa lähtöviivalle! Auringonpaisteessa ja pienessä tissussa leikittiin myös "Kuka olen?", eli imitaatioleikkiä, jossa toisten piti vihjeen ja esittämisen perusteella arvata henkilö, hahmo, elokuva tai sarjakuva. Mieleen jäi parhaiten Sallan "Titanic", Hillan "Suomi", AG:n "Cloud", Essin "Candy Candy" ja omista suorituksista "Pelikaanimies". :D Voitte miettiä miten näitä on esitetty...

Nostalgian pyörteissä me myös puhallettiin aikamoinen määrä saippuakuplia, jotka tuoksui hubbabubballe. Sen jälkeen oli jo pakko lähteä ajelemaan himaan, ja matka kotiin meni myös rattoisasti jutellen. Pysähdyttiin Shellillä (varmistamassa että bensa nyt varmasti riittää, stna!) ja syötiin makoisat juustokakkuset. NOM.

Kun itse pääsin porukoille, kello oli yli 12 yöllä, ja painuin melkeinpä suoriltaan eteisestä sänkyyn. Vappu onkin nyt meikällä mennyt ihan vaan siinä, että yrittää palautua koko reissusta. Silti mua kaihertaa hirvittävä seuran puute, nyt kun kerran on alkuun päästy! Eilen Pepita kävi viihdyttämässä mua ja juomassa mun kahvit ja syömässä mun karjalanpiirakat. Saipahan taas nauraa sen kanssa, ja sai sekin vihdoin lukea mun Roki&Tuomas -novellin ensimmäiset 20 sivua. Tykkäsi, ilmeestä päätellen aika paljonkin.

Nyt mä alan siivota, ja sit soittelen ehkä kavereille et missäs vitussa te ootte, leikitäänkö.

Adios ja ensi kertaan!

Videjojootteja!

Vanha blogi ajalta: 19.1.2012

Tässäpä teille ylläripylläri Kapteenilta.
En kadu mitään!!!
Olkoon sekava, omituinen, päämäärätön ja huonosti leikattu - en välitä. Minulla oli hauskaa kun tätä tein.

Retro-päivitys!

Vanha blogi ajalta: 10.8.2011

Joo, elikkä luin vanhoja blogimerkintöjäni Facebookista ja löysin erään kohtalaisen hulvattoman joulupäivityksen, jonka ajattelin jakaa kanssanne paremman puutteessa. Uutta tekstiäkin on kyllä tulossa. Joskus. Ehkä.

Alle puoli päivää jouluun! WUHUU!

23. joulukuuta 2010 kello 18:08

Hommailin tänään uuden luurin joululahjan nimissä, se on Nokian X3, semi-kosketusnäyttöinen, ja sanon semi koska numerot on perinteiset nappulat mutta kaikki muu toimii kosketusnäytöllä. Miksei "kosketusnäytölle" ole keksitty vielä lyhennettä?? KOSKETUSNÄYTTÖ. Kosnä. Keksin. Noin. Olkaa hyvä, helpotin elämäänne. Tai sitten koskis, jos ootte jo kavereita näyttönne kanssa. Tyhmähän tuo lyhenne on mutta niin on se pitkäkin versio...

Anyway, puhelin on hieno ja just meikälle sopiva, oli muuten viimeinen kappale koko Expertissä vaikka tänään viimeksi oli saapunut erä, ai mikä joulubuumi? En kyllä ihmettele kyseisen paketin suosioo, kun on hyvin helppo käyttää, hinta ei tosiaankaan päätä huimannu eikä lisälaitteistakaan ole pulaa. Mukana tuli meinaan erillinen pikku palikka, kajari siis, joka kivasti toistaa musiikkia joko luurista tai mp3-soittimesta, ja ihan hyvällä soundilla etenkin jos poppia kuuntelee, tollanen HC techno, industrial techno, hardstyle tai dupstep nyt sitten taas ei välttämättä... Mut niiden soittamiseen tarvii aina paremmat laitteet, kyl se vaan niin on.

Joka tapauksessa kamerakin tuosta löytyy 5.0 mahtipixeliä ja 16 gigaa mahtuu tavaraa säilöön. Musta on väriltään ja niin kovin hentoisen ohut että uskaltaako siihen edes koskea? Mutta harvinaista kyllä, tulin tämän puhelimen kanssa toimeen HETI, mitä ei yleensä puhelimien kanssa mulla tapahdu. Keksin sille ja palikka-kajarille vielä sopivat nimet... kyllä mä nimeän asioita joista tykkään, myös ihmisiä, koska en suostu käyttämään annettua nimeä... MINÄ OMISTAN

Levääkin tänään lahjoin, uusilla pyyhkijänsulilla! Piti jo aikoja sitten (about kesällä) ostaa sille reppanalle uudet sulat mutta jotenki aina jäi (lähinnä siks ettei Shellillä ole sellasta kivaa lappusta mistä näkee, mitkä sulat sopii mihinki automerkkiin ja malliin, ei oo ainakaan vastaan tullut...) Vasta joulu-ostoksilla Prismassa tuli kyseinen lappu vastaan (vittu kun selitän taas pitkästi, oon ihan saatanan ADD tänään, puhun ihan koko ajan ja kirjoitan ihan liian pitkäveteisesti mutta kuiteski,) ja sieltä sitten että 200SX:ään sopii vaan ja ainoastaan BOSCHin viissataset. Niitähän ei Prismassa tietenkään OLE!!! SAATANA. Myyjä kumminkin "neuvoi" ja "vakuutti" että 500U sopii ihan yhtä hyvin... PAITSI ETTÄ EIPÄS SOVI, SAATANAN TOOPE. TIEDÄTKÖ SINÄ EES MIKÄ ON NISSAN?! Se on myrkyllinen, vaarallinen, syövyttävä, riippumusta aiheuttava, se on jumalauta KARMEE KONE... Sinä IHAN VARMASTI AJAT VITTU VOLVOA. TAI OPELIA. Sori nyt vulvien ja mööppeleiden omistajat... Yleensä ette oo fiksuimmasta päästä. Siksihän teillä on vulva tai mööppel. Koska ette vaa... Ei.

MUTTA SIIHEN PITI SANOMANI, että Motonetistä löysin kummiski Boschin 500set ja vieläpä takalasiinkin oikeanlaisen pyyhkijän, voi vittu vau. Ja nyt päästään siihen mihin tää tarina on johtanut koko ajan: kun olin sitten porukoiden pihassa -24 asteen pakkasessa vaihtamassa sulkia niin auton ovenkarmista paukahti joku pikkanen muoviosa halki ja putoili 3 osassa maahan. Ja tämän jäljestä ovi meni taas kummalliseen "lukkoon" eikä siitä suostunut aukeemaan, ei niin sitten millään. Ovi oli siis auki, mutta kielen asento oli "lukossa". Puolisen tuntia ähelsin koska tää on käynyt kerran ennenkin, sillon kun heräsin yksikin sunnuntai siihen että kaveri soittaa hädissään tarviivansa kyytiä lentokentälle neitinsä kanssa (tottakai se kaveri oli Janne, kukas muukaan :D)... Mutta enhän mä enää muistanut että millä hiivatin ihmeellä mä siinä kiireessä sain mokoman metallikielenvänkyrän korjattua! Rupes vähän jo palelee, yritin sisäpuolelta avata ja sulkea lukkoja ja yritin avaimella suljea ja avata ovia ja yritinpä tunkea sormin sitä metallikieltä takas sisään, mut kun ei niin ei, väänsin yhden pyörän avaimenkin paskaks siinä tohinassa joten istuin autoon ja yritin sieltä sitten saada ovea kiinni... KAPPAS heti kun koskin siihen oven sisäpuolen kahvaan niin NAPS. Kielihän sujahti sinne minne se kuuluikin, se runkkari. SAATANAN VITTU

Mut ei siinä mitään, ovi se vaan ei pysynyt kiinni siltikään. Kyllä se meni kiinni nyt, mutta kun ei pysy kiinni. Noooo se pikkunen osa joka hajos tais olla tätä kuuluisaa jaappanilaista insinöörityön hetelmää: yks mutteri putoo nii vehkeestä tulee pommi... Ihan kätevää, jos on esim. terroristi...

Onneks ei ehtiny iskä tulla "hätiin" koska hermot ois siinä iteltä palanu, vartijahan on maailman fiksuin ja 20-vuotias nuorimies tietää elämästä kaiken eli sitähän ei sitten saa hitollakaan neuvoa... Ainakaan mua. Ihan yksinään ja omin neuvoin sitten juoksin tallin ja autoladon ja oman auton väliä pakkasessa ihan innoissani ja lumi pöllyten, hakemaan ensin (Viiru & Pesonen -tarinan tyylisesti) tallin kautta kaukosäätimen jolla sain auki autotallin josta sainpöydältä roudarinteippiä ja sitten suljin ovet ja juoksin sieltä autolle ja autossa korjasin sen pikku osasen joka oli mennyt 3 osaan, juoksin takas autotallille, avasin taas ovet, vein jesarin takaisin paikalleen, suljin ovet, menin talliin ja vein avaimen takaisin, juoksin takaisin autolle, vaihdoin pyyhkijänsulat, ja menin sisälle melko hengästyneenä ja helvetin pirteänä.

Joku muuhan ois tosiaan voinut vetää mokomasta herneen nenään... Joku esimerkiks täysjärkinen. Mut koska mä oon pudonnu vauvana pesukorissa vitoskerroksesta asti kaikki portaat alas (kiitos äiti huolenpidosta) ja ikävä kyllä jäin henkiin kärsimään jälkiseurauksista niin mä löysin siitä jotain hirvittävän hauskaa että sain korjata masokistisen auton ovea ja juosta pihalla itseni henkihieveriin. Aika täysjärkiseltä se on varmaan näyttänyt kun jäbä pinkoo punaset kengätpohjat vilkkuen pitkin pihaa naama virneessä.

Ei se hulluus siihen onneks loppunut, vaan rakas ja huolehtiva äitini päätti ottaa mut messiin hakemaan pikkuveikkaa töistä (onse jo iso mies)... Syötiin yhdessä teboililla ja ajeltiin himaan. Matkalla tuli keksittyä kaks uutta sisäpiirin vitsiä: Ma-Ma-Mah-Mahhaenmah-MAha-MAHAMAHAMAHAMAHA" ja "Vittu, 4 nappulaa kojelaudassa, miten väärin niitä nyt voi painella???!" "Nii, yhdet painelee nappuloita hirveellä vimmalla..." "Oikeestaan onhan niitä 7... Mut... Voiko siinäkään nyt väärin mennä? Kysehän on vaan vittu auton lämmityksestä........." siinä vaiheessa pikkuvelikin rupes kyselee et mitäs me siellä Teboililla oltiin vedetty ruoan kanssa? Ei ainakaan pulkkaa.

Tässähän nää tuli kerrattua nää tän päivän hienoimmat koho-kohdat. Ajattelin pidemmästä aikaa kirjottaa ihan merkinnän tästä. Voisin siirtää tän kyllä suoraan Blogiini, mutta nääh, en jotenki jaksa. Piirrän sinne jossain vaiheessa jotain jouluista. TAI SITTEN EN NÄNNÄNNÄNNÄNNÄÄNÄÄ

Lapsettaa!!!
KOHTA ON JOULU njammmmmm banaania
??????

PS. Istun mutsin tietokonetuolilla, ja tähän tuolin päänojaan on isketty styrox-laatikko. Siihen on kirjotettu "ANNA ANTEEKSI". Toisella puolella jatkuu: "en." "joko annoit?" "EN." "miks?" Iskä ja äiti on aina olleet kekselijäitä kommunikointinsa suhteen........ Enpä oo kuullu hetkeen niin omaperäistä tapaa pyytää anteeksi, kuin kirjoittaa se tussilla styrox-laatikkoon ja iskeä se vaimorakkaan tuoliin nurinpäin...

Päivän ärsytyskynnys ylitetty.

Vanha blogi ajalta: 27.6.2011


En viitsi aloittaa negatiivisella aiheella, joten kerron ensin hyvät uutiset.

Olen lomaillut 4 päivää Naantalin vanhassa kaupungissa ja oli kyllä upeaa. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta koko ajan, juhannus oli huikeimmillaan, tekemistä oli juuri sopivasti ja tuli vähän levättyäkin ja nollattuakin. Puheenaiheita riitti parhaan kaverin kanssa, joka reissun meikälle osti synttärilahjaksi. Tuli myös syötyä kunnolla ja käveltyä sekä autoiltua. Ai että, elämä hymyilee.

Palasin pari tuntia sitten kotiin ja vähän tavaroita purettuani katsoin leffan (Laputa), ennen kuin käynnistin tietokoneen. En tykkää rynnätä suoraan ensimmäisenä tietsikan ääreen, koska tuntuu että tärkeet asiat jää puolitiehen ja kesken, niin kun just pyykkien purkaminen koneeseen ja näin.

Nyt kumminkin istun jo koneella ja kuinka ollakaan, ärsytyskynnys tuli jo ylitettyä. Tähän pystyi facebookin yhteisö "Jos ihminen itkee toisen vuoksi, se rakastaa sitä". VOI HELVETIN KUUSTOISTA MITÄ PASKAA! Anteeksi capsin raiskaus, mutta ihan oikeasti, jos meikäläisen saa jostain narusta vetämällä ärsyyntymään, niin se on tuo ajattelemattomuuden syvä, synkkä ja kylmä kuilu, joka tulee vastaan tuon tuostakin.

Ensinäkin. Itkeminen on hyvin luonnollinen tunnereaktio joka voi johtua vaikkapa pelkästään rajusta työstressistä. Sitä taas voi aiheuttaa vaikkapa pomo, työympäristö, työkaverit, kenkkuileva työsuhde-auto, kumppani joka ei ymmärrä työaikojasi, tai kaikki yhtä aikaa. Jos itket pomosi vuoksi, olisi aika hälyttävää, että se heti tarkoittaa että rakastat häntä.

Tää yhteisöhän on hirvittävän, kauhistuttavan yksiselitteisesti nimetty, niin kuin facebookin yhteisöt yleensä. Eikä siinä mitään, kyllähän meikä käsittää, että rajuimmat tunteet koetaan niiden ihmisien kanssa/toimesta/vuoksi, joista eniten välitetään -> yleensä rakastetaan. Mutta tuollainen maailmankaikkeuden ja etenkin ihmislajin tunnekirjon yksinkertaistaminen vaan saa mun pään räjähtämään kuvainnollisesti.

Myös hormonitoiminnan muutokset, esimerkiksi, voi aiheuttaa itkua, johon ei liity mitään tunteita. Jos sattuu istumaan vaikkapa bussissa jonkun tuntemattoman vieressä ja itku tulla tirauttaa, tuskinpa sekään vielä tarkoittaa, että rakastaa. Nää edellä esitetyt esimerkithän on vielä aika kaukaa haettuja, mutta meikä on itkenyt myös esimerkiksi juuri äsken kun katsoin Laputa-leffan. Se on vaan niin hieno, ja itken melkein aina, kun katson Ghiblin leffoja, tai kun kuuntelen Joe Hisaishin musiikkia. Itkenkö siis Joe Hisaishin vuoksi? Jaa, ehkä. Mutta vaikka rakastan miehen musiikkia, en rakasta kyllä miestä itseään. En tunne koko äijää!

Olen myös itkenyt surusta, pelosta, ahdistuksesta, inhosta, helpotuksesta, sipulista, ilosta, uupumuksesta, turhautumisesta, epätoivosta, naurusta... Olen itkenyt monen tunneperäisen jutun takia joihin yleensä liittyy joku ihminen. Joku ihminen on yleensä toisin sanoen sanonut tai tehnyt jotain, joka on laukaissut jo olemassa olevan tilanteen pääni sisällä, ja tuloksena tippahanat aukeaa. Voisi siis sanoa, että olen itkenyt jonkun ihmisen teon tai sanan vuoksi, eli hänen vuokseen. Mutta loppujen lopuksi tarve ja tunne itkeä on jo ollut sisälläni.

Esimerkki. Viimeksi itkin ihmisen vuoksi kun isäni sanoi, että olen liian lääkkeissä, jotta minulle voisi puhua rationaalisesti. Lääkkeillä hän tarkoitti testosteronia. Otin tästä aivan saatanasti itseeni. En valinnut lääkitystäni, en ole "liian" testosteronissa (hormonitasoni vastaa normaalia ikäiseni miehen testosteronitasoa, joten "liian paljon" on todellakin väärä määritelmä tilanteeseen nähden) ja kanssani voi puhua rationaalisesti, ainakin kaikki muut. Otin tämän kuitenkin harvinaisen henkilökohtaisesti, kenties halusinkin aiheuttaa voimakkaan reaktion joka saisi isäni ajattelemaan edes joskus, ennen kuin laukoo "humoristisia" syytöksiään. Lähdin ulos vanhempieni talosta aika jäätävän hiljaisuuden vallitessa ja kävelin hyvät 100 metriä ennen kuin istuin maahan ja itkin hetken.

Okei, rakastan isääni, tässä tapauksessa lause siis pitää paikkansa, mutta nyt kun mietin tarkemmin, kuka tahansa tuollaisen luonteen omaava henkilö, joka olisi sanonut saman asian tuossa tilanteessa, olisi aiheuttanut saman reaktion. Isäni on sellainen jääräpää, joka ei myönnä olevansa väärässä, jonka kanssa on vain 1 tapa neuvotella (joko hänen tapansa tehdä asioita, tai ei lainkaan tehdä asioita), ja joka menee henkilökohtaisuuksiin hyvin nopeasti ja ajattelematta seurauksia, jos tilanne äityy hänelle epäsuotuisaksi. Itse en osaa käsitellä tämän tyypin ihmisiä lainkaan. Ehkä isä oli siis siltä osin oikeassa, että juuri hän ei pysty kommunikoimaan kanssani rationaalisesti, koska "puhumme eri kieltä".

Olen myös itkenyt epätoivosta ja inhosta. Joskus jonkun tuntemattomankin ihmisen sanat satuttavat aivan tolkuttomasti. Päivä on ollut huono, itsetunto alhaalla, se on vain se viimeinen pisara joka katkaisee kamelin selän tai vaikkapa muurahaisen jalat - joka tapauksessa väitän, etten ainakaan rakasta sitä henkilöä joka menee aiheuttamaan tuollaista itkua. En välttämättä vihaa, sillä viha on voimakas sana.

Olen myös itkenyt kavereiden vuoksi, sellaisten, joita en erityisesti rakasta, mutta jotka eivät ole täysin merkityksettömiäkään. Aiheet taas ovat vaihdelleen ilosta suruun, inhosta kannustamiseen ja sitä rataa.

No, asiaan taas.

Veikkaan, että yhteisöllä haetaan hieman romantisoidumpaa (yksinkertaista) kuvaa, mutta vaikka muotoilisin lauseen kuinka päin tahansa, minua edelleen ärsyttäisi sen mustavalkoisuus. "Jos hän on saanut sinut itkemään, rakastat häntä." "Jos olet itkenyt hänen vuoksensa, rakastat häntä." "Jos itket hänen vuokseen ilman syytä, rakastat häntä." Mikään noista väitteistä ei ole lähellekään absoluuttinen eikä oikeastaan edes semi-oikeassa! Yhteisön kuvauksin ottaa päähän ihan saatanasti: "Otsikko sanoo kaiken? :)"

Mikä tässä eniten ärsyttää?

Se, että tämmöisistä lauseista tykkäilee jo 134 455 IHMISTÄ! Se tarkoittaa sitä, että siinä missä esimerkiksi (toimhuomsuom, esimerkiksi minulla, ei ainoastaan minulla, I do hope) meikällä sytytti saman tien, että nyt on jotain pahasti pielessä, niin näillä yli sadalla kolmellakymmenellä neljällä tuhannella ihmisellä ei ole tullut vielä yhteisöä seuratessaankaan mieleen, että tässä on nyt jotain helvetin pahasti pielessä! Eikö kukaan teistä ajattele luonnostaan noin pitkälle? Onko se oikeasti niin perkeleen paljon vaadittu? Voitteko te oikeasti yleistää noin hemmetin laajasti? USKOTTEKO TE ITEKKÄÄN TOTA BULLSCHEISSEÄ?

Tiedättekö mikä itkettää ihan kohta mua?
8 omaa kaveriani on tykännyt tästä sivusta.
Kyllä, itken teidän vuoksenne, enkä rakasta teitä. Sorry. Kova maailma. Itsehän käytän rakkaus-sanaa aika valikoidusti. Rakastan perhettäni, elämää ja ajattelua. Te ette ole perhettäni, okei olette osa elämääni, mutta ette selvästi ajattele tarpeeksi. 1/3 kriteeristä ei tässä tapauksessa oikeuta rakkauteen. Vaikka itkisin vuoksenne tekstiä blogiini, sitähän tämä on, eikö? Itken täällä netissä. Tällä tavalla. Katsokaa: :'(
Hymiö kertoo kaiken? :)




No niin, olen juonut jääteetä ja rauhoittunut. Saatoin kyllä naurahtaa, kun luin äskeisten rivien sarkasmit uudelleen. Että voikin jätkä suoltaa noin paksua sarkasmia. Tämähän on kohta samanlaista scheisseä kuin tuo yhteisökin josta nillitän, mutta internet, all the same.

En ymmärrä mistä tällaiset Outburst Of Raget (OOR, tästä lähtien! Koska se kuullostaa coolilta!) välillä kumpuaa ja tahtoisin onnitella kädestä pitäen sitä joka ymmärsi tämän pointin kaiken tuon huonon argumentoinnin alta (syyttelin toisia, yleistin itsekin aika julmetun paljon, kyseenalaistin vielä enemmän, ja annoin itsestäni kuvan että vain minä itse olen absoluuttinen totuuksineni - aijai, ja lisätään huono kirjoitusasu tähän, niin voilá, fleimerit hyökätköön armotta kimppuuni!).

Jos näin ei tapahtunut, niin selvennän: en henkilökohtaisesti pidä siitä, että joku haluaa antaa itsestään julkisesti jonkinlaisen kuvan, tykkäämällä jostakin linkistä, jonka tarkoitus on kenties yhdistää samalla tavalla ajattelevia persoonia yhteisöön, jotta muutkin näkevät, millaisia ajatusmaailmoja kannatatte. Sitähän facebook-yhteisöt ehkä syvimmillään ovat. (Ja todellakin tämän syvemmäksi tuskin päästään).

Ymmärrän kuitenkin että tässä on vastuu jokaisella itsellään. Annoin varmaan itsestänikin tässä aika lailla lapsellisen kuvan, enkä ainakaan kovin ajattelevaisen. Se tosin ei ollutkaan pointti, vai oliko? Eipä ollut. Pointti oli selitettynä tuossa yllä.

Ja minähän saan olla pitämättä.

Joka tapauksessa olen nyt taas iloinen. Jäätee on nimittäin todella hyvää. Siitä minä tykkään. No ei tämä kyllä niin hyvää ole, mutta ihan okei kumminkin.

Ensi kerralla kirjoitan jostain oikein ihanasta aiheesta, ehkä jo tänään sitten yöllä myöhemmin. Jos keksin sellaisen. Hehehe.

En osaa lopettaa tätä tekstiä.
STOP.

Pitkästä aikaa!

Vanha blogi ajalta: 5.6.2011

No niin, on ollut vähän päivitystaukoa, tiedän. Olen hurahtanut Supernatural-sarjaan ja One Pieceen, kesäiltoihin, ajelemiseen, valkoviiniin ja lihaksikkaisiin miehiin tiukoissa hihattomissa, sekä pitkätukkaisiin naisiin joilla on laittoman lyhyet shortsit ja paljaat olkapäät.

Olen miettinyt että voisin alkaa pitää tässä kesän ajan sellaisia lyhyitä, päättömiä päivityksiä, joissa kerron vaikkapa ihan sattumanvaraisesti päähän pistäviä asioita, enkä niinkään pura turhautuneisuuttani yhteiskuntaa, tv-mainontaa, lähipiiriäni tai vaikkapa rahallista tilannettani koskien. No, saatan kyllä purkaa. Voi olla että puran. Mahdollisesti. En tänään kummiskaan!

Tämän päivän random fakta olkoon siis aiheesta
"Mitä keksiä lahjaks henkilölle joka ei tiedä mitä haluaa?"

Mä oon vaikea ihminen, jolle keksiä lahjoja. Aihe on ajankohtainen, koska täytän 21-vuotta tuossa 20. päivä tätä kuuta - ensi maanantaina siis. Siis mulle on aivan tautisen vaikea löytää lahjoja koska en itsekään tiedä mitä ostaisin itselleni lahjaksi. En enää syö edes suklaata - paitsi jäätelössä ja jäätelökään ei tule mun kanssa halvaksi kun syön sitä 12 kappaletta päivässä ja joskus enemmän. Haluan itse hankkia vain asioita joihin menee kerralla paljon rahaa. Reissuja, auton osia, huonekaluja, leffabokseja, tatuointeja vaikka... Leffa ja tv-sarjamakunikin vaihtelee kausittain, joten niitäkin on vähän turha ostaa.

Jokaisella on kuitenkin asioita, joita ei voi olla liikaa. Mä tulin tänään tajunneeksi omistavani jälleen yhen tämmöisen asian lisää: valotikut.

Kyllähän mä olen aina tiennyt että kaikki värikäs ja kaikki hohtava, kiiltävä, vilkkuva, välkkyvä ja etenkin, kaikki värikäs joka hohtaa, kiiltää, vilkkuu tai välkkyy, on mun mielestä jotenkin hirveen lumoavaa ja kivaa katseltavaa ja menen siitä ihan sekaisin. Jouluvalot, ilotulitukset, katuvalot yöllä, ajovalot, poliisien valot, ambulanssin valot, paloautojen valot... Sellaiset heijastimet jotka välkähtelee... Mutta valotikut on kyllä ehkä parasta huvia ikinä. Ne on halpoja (ainakin varustelekasta), ne ei vie paljon tilaa, niille löytyy aina joku käyttösyy, ja niistä riittää iloa kerralla tunneiksi. Ne ei ole vaarallisia ja niitä voi ripustaa vaikka kaulaan roikkumaan ihan huvikseen. Niistä saa kivoja kuviakin.

Tähtisade-tikuista en oo niin koskaan perustanut, paitsi no, onhan ne itse asiassa tosi hienoja, etenkin jätski-annoksissa. Musta tulee aivan pikkulapsi kun saan jätskiannoksen jossa on tähtisadetikku. Tai MONTA.

Toinen asia: superpallot.
Mulla oli sellasena 11-12 vuotiaana aika kokoelma superpalloja joista parhaiten muistan keskikokoisen tasaisen virheän, ja sitten pienen, joka oli läpinäkyvä ja jossa oli sinistä ja pinkkiä. Tykkäsin siitä tosi paljon, voitin sen sellaisesta kolikko-automaatista Plataniaksesta, muistan hotellinkin vielä. Jostain syystä oon kuitenkin muuttojen aikana kadottanut mun superpallot enkä omista yhtäkään just nyt. Superpallot ei myöskään ole enää muotia, koska niitä ei löydy kolikko-automaateista enää lähestulkoon MISTÄÄN.

Kun kerrankin näen sellaisen kolikko-automaatin josta sais superpalloja, kaverit estää mua ostamasta sellaisen. Joten yks varmasti liikuttava lahjaidea on superpallot. Valotikkujen lisäksi.

Mä tykkään Spidermanista ja Deadpoolista ja kaikista maskinaamoista (Snowtroopers, Darth Vader, Iron Man, yms yms yms), mutta mun makuni niissä on hyvin valikoiva. Samoin nahkarannekkeissa, kaulakoruissa ja avaimenperissä. En tykkää kerätä itsekään krääsää vaan mietin jokaisen "tämä on ihana, pakko saada" ostoksen moneen kertaan ennen kuin todella päätän, että todella haluan sen kyseisen jutun, joten t-paitoja, mukeja, sukkia tai kalsareita ei kannata ostaa, ellei todella tiedä, että mä tykkään niistä. Mä en aina itsekään tiedä, mistä todella tykkään. Tiedän kyllä, mistä EN tykkää, esimerkiksi todella surullisen huono huumori kaikissa edellä mainituissa. Kahvikuppi jossa lukee "BOSS" ei todellakaan sytytä enkä tule juomaan siitä, ei myöskään naurata sukat joissa on Homer Simpson. Kalsarit joissa lukee "have you seen my banana?" ei ole minusta seksikäs juttu yhtään. T-paitoja mulla on jo nyt aivan tuhottomasti liikaa - jos ihan oikeasti et tiedä, mistä mallista, materiaalista, väristä ja kuviosta tykkään, hihapituudesta ja kaula-aukon koosta puhumattakaan, niin älä osta sitä minulle, vaikka se olisi hihaton (joita mulla on enemmän kun tuhottomasti liikaa eikä silti koskaan tarpeeksi, koska rakastan hihattomia, ja ne on mulle käytännöllisin ja sopivin vaate, koska mulla on kuuma talvellakin).

Mulle ON vaikea keksiä lahjoja... Mutta sitten on vielä yksi juttu. Jääkaappimagneetit.

Kuten näkyy, omat magneetit on lähinnä hämis-aiheisia toistaiseksi...

Kun käyn kavereilla kylässä, katselen aina mielenkiinnolla, miten kotoisalta keittiö näyttää kun jääkaapissa on mitä hämmentävimpiä magneetteja kiinni. Jugurttipurkeista saatuja, tulijaisiksi tuotuja, kolpakon muotoisia, lättänöitä, kirjaimia... Lisäksi mulla on paljon lappuja kiinni jääkaapin ovessa, ja vähän väliä mä yöllä kuulen, miten ne putoilee iloisesti alas, koska mulla ei ole tarpeeksi magneetteja.

Ja jos superpalloja, valotikkuja tai jääkaappimagneetteja jostain syystä ei löydy... Niin kannattaa vaan kysyä. Tää ei koske vaan mua, vaan ihan kaikkia, joille yrittää keksiä lahjan. Jos ei oikeasti tiedä, mitä toinen haluaa, niin kannattaa kysyä. Itse tehdyt lahjat on ihan totta aivan upea juttu - sen ei tarvitse olla kuin kortti (kun sanon "kortti", ensimmäisenä tulee mieleen vain niitä synttärikortteja jotka kaverit on tehneet käsin, etenkin yksi spiderman-kortti johon oli kirjoitettu myös koreaksi "hyvää syntymäpäivää"!), tai vaikka kakku tai keksejä, tai jotain mitä jokainen ihminen tietämättään tarvitsee (mp3-soittimen lämmitinpussukka, tai joku muu ihanan nerokas patentti arkielämän vitutuksia paikkaamaan) tai vaikka pikkuinen itse tehty maskotti jostain lempihahmostani. Se, että se on itse tehty, muuttaa aivan kaiken. Rakastan tuollaisia juttuja joihin on laitettu ajatusta. Ai että. Rakastan. Piirrokset on myös ihania. Niitä ei koskaan ole liikaa. Rakastan kaikkea kaunista katseltavaa, elän sillä, että tuijotan intensiivisesti asioita jotka kiehtoo mua.

Raha on myöskin aina kiva omasta puolestanikin - olen meinaan luvannut että lahjaksi saamani raha menee tatuointi-rahastoon. Sitä kautta jokaiseen tatuointiini tulee mukaan vähän jotain kavereiltani, muutenkin kuin aiheen kautta, ja sitä kautta se ei ole "vain rahaa" vaan lahjoitus hankintaan joka on mulle lähinnä sydäntä. Mikä voisi olla hienompaa kuin auttaa ostamaan lahja joka kestää loppu elämän ja merkitsee mulle todella paljon symbolisesti ja ulkonäöllisestikin? Sellaista lahjaa mä ainakin pidän päällä aina ylpeästi.


Enempää ei tule mieleen.

Sen voisin vielä jakaa kanssanne, että SAIN TÖITÄ! Pääsin vihdoin viimein vartijaksi ihan oikeasti ja huomenna aloitellaan sitten. Jännittää, mutta positiivisella tapaa. Olen varovasti optimistinen, että kaikki sujuu ihan hyvin. En varmaan kuole ekana päivänä, enhän? Tai vammauta ketään kovin pysyvästi?

Ehkä kirjoitan lisää siitä sitten huomenna.

Leikkausjuttua

Vanha blogi ajalta: 8.2.2011

Eli sunnuntai-yönä oli sittenkin aika vaikee saada unta. Maanantaina lähdin niin aikasin liikkeelle, hyvin pakanneena, että olin sairaalalla tunnin etuajassa. Kävellessäni sinne en ajatellut oikein mitään. Sairaalassa sain istua tv-huoneessa katsomassa matkaohjelmia ja pientä taloa preerialla puoleen väliin, kun Asko Salmi tuli hakemaan. Pyysi riisumaan, kun tussi pysyy kuulemma kivemmin iholla kun vaatteessa näissä leikkausjutuissa. Otettiin siinä sitten vähän kuvia ja piirrettiin vähän kuvia. Mun oli niin perkeleen vaikee pysyä hiljaa kun NAURATTI! Siis hyvä luoja, mä oon herkkä kutiamaan kun en oo todellakaan tottunut siihen et joku koskee rinta-alueelle! TUSSILLA!

Lämpiössä tai heräämishuoneessa tai unihuoneessa tai mikä sen nimi nyt olikaan, sain valita oman punkan. Otin tietysti sen joka oli mahdollisimman nurkassa, ihan siksi että nukun itsekin kotona nurkkapaikassa. (ihme kissamies). Sain päälle erikoisen valkoisen frotee-kaavun ja vieläkin erikoisemmat pitkät sukat jotka kuulemma estivät tulppien syntymistä. Ei siinä sitten kauaa ehditty hoitajan kanssa jutustella kun piti saliin kävellä. "No niin, käyhän siihen selällesi makaamaan." Kävin, ja yks kaks 3 ihmistä hääri ympärilläni. Silti en VIELÄKÄÄN osannut oikeasti jännittää. Tuntui että joku kiristi kuminauhan haban ympärille ja naputteli verisuonta esiin vasemmasta kädestä laittaakseen kanyylin. "Mitä, laitatsä kanyylin?" "Juu täältä tulee sitten sulle uniaine." "Aijaa. Mulla on viimeks ollu kanyyli salmonessassa. (SÄHINÄÄ)" "Sattuiko?" "Vähän. Sori, mulla ei oo tapana sanoa auts, mä pidän ihme ääniä." "No niin, nyt täältä alkaa tulla sitä ensiainetta..." Mua rupes huimaamaan ja mä mainitsin siitä. "Juu se kuuluu asiaan." "Ok." Sitten rupes tulee, hyvin nopeasti, unilääkettä suoneen. Olin varma että lääke olis annettu sellasella maskilla kaasuna, niin kun aina leffoissa, mutta ei! Suoneen se vedettiin ja se KIRVELI. Mitä pidemmälle se levisi, sen enemmän. Mutta ei kauaa... Muistan tosi selkeästi tuijotelleeni kattoon, mutta huimauksen jälkeen suljin silmät. Mainitsin aineen kirvelemisestä samalla kun hoitaja pisti sydänkäyrä-seuranta-lappujutun kylkeen kiinni, kylmähän se oli. "Juu. Se on se unilääke, kuuluu asiaan." Okei, ajattelin, oon ihan hyvissä käsissä. "Jos leikitään että mä nukahdin jo. Niin mä lakkaan kyselemästä." Lääkäri vastasi siihen vielä jotain - mut mulla ei ole hajuakaan, mitä, vaikka mun muistikuvat on muuten selkeät ja värikkäät. Multa meni taju.

Kun mä seuraavan kerran heräsin himmeessä heräämössä, omassa punkassa ihmetellen miten mut oli sinne jo siirretty, mä en ollut edes varma oliko kaikki jo ohi. Joku mainitsi jotain mun urheilijan verenpaineesta, kun laittoi mun sormeen sellaisen seurantalaitteen. Oikeassa kädessä oli verenpainemittari joka vähän väliä pullistui itsestään ja mittaili. Mä en ollut tosiaan vieläkään varma oliko kaikki ohi joten mä kokeilin varovasti rintakehää. Littana. Okei, kaikki oli siis jo ohi, eikä mulla ollut lainkaan kipuja, joten mä ajattelin kaiken olevan hyvin. Oli omituinen olo kun yritti pysyä hereillä ja saada selvää asioista ja silti joku (lääkeaine) veti koko ajan voimakkaasti unen maille. Siinähän se meni se seuraavat neljä tuntia nuokkuessa ihan hyvin. Äitikin ehti sairaalaan soittaa ja kysyä olenko kunnossa ja hoitajalle vastasin, että en todellakaan jaksa puhua puhelimessa, mutta olen kunnossa. Leikkaus kesti vain 1,5h ja meni kerralla putkeen. Rintakehän ympärillä oli haavaside ja sen päällä binderin tapainen "tukiremmi". Leikkausalueenkin ehdin nähdä kun lääkäri vielä kurkkasi kättensä jälkiä, oli todella outo katsoa alaspäin ja nähdä pelkkää suoraa, ja haavateipit haavojen ympärillä.

Nukkuminen KL:n sairaalassa oli ihanaa, koska katossa oli led-valoja jotka tuikki kuin tähdet, ja puolen tunnin välein kävi yöhoitaja katsomassa että kaikki on hyvin. Lisäkseni sairaalassa oli 2 muuta potilasta joilla molemmilla oli tehty paljon isompi operaatio ja joilla oli molemmilla dreenit. Itselläni oli vain tippa joka jossain vaiheessa aamuyötä meni tukkoon vessakäynnillä, kun letkuun meni kamalasti verta käden puolelta. Otettiin sitten sekin rotisko pois. Ei tullut pahoinvointia eikä kipulääkkeitäkään tarvittu kuin 1 koko yön aikana ja sekin oli varmuuden vuoksi. Kipua tuntuu kyllä mutta se on sellaista tyypillistä mustelma-kipua. Ja kyllä se rintakehä siltä näyttääkin että mustelmaa riittää, mutta siihenhän olin varautunut.

Yöhoitajaa nauratti jatkuvasti kun aina hänen tullessa huoneeseen meikäläinen heräsi kuin käskystä vaikka hän hiipi kuinka hitaasti. Parhaillaan pääsi ovesta metrin sisälle ennen kun heräsin. Vaikutti siltä kuin en olisi nukkunut ollenkaan, mutta nukuin kyllä tasaisia 20-30 minuutin pätkiä. Herätessä olo oli aina mukava. Ei huimausta eikä mitään.

Aamulla lääkäri Salmi marssi huoneeseen kenraalimaiseen sävyyn ja teki tarkistuskierroksen rankan mustan huumorin sävyttävämä. Olin ajatellut miehestä että hän on kuin Sherlock Holmes, mutta lääkäri eikä etsivä, ja luinkin itse asiassa Sherlock Holmes -pokkaria, kun Salmi totesi "Mitäs tämä maailma olisi ilman ongelmia? Herran jumala eihän tätä eloa kestäisi, se olisi niin pitkäveteistä. Ongelmat ovat elämän ydin." Olin tiputtaa leukani kun kuulin nuo sanat, koska ne olivat sekä niin lähellä Sherlockin elämänfilosofiaa, että myös omaani!

Kotiutus sujui muitta mutkitta. Ulkona oli paska suomalainen talvisää ja juna oli myöhässä mutta kaverin kanssa päästiin kuitenkin turvallisesti takaisin kotiin. Kotona ehdittiin katsoa Silent Hill ja äitikin tuli käymään ihan vain katsomassa että olen virkeä ja kunnossa. Myöhemmin tein itselleni sairaalan punkan mallisen pesän sänkyyn, eli kaksi tyynyä pään alle ja yksi tyyny polvien alle, ja kävinpäs rohkeana jätkänä jo suihkussakin eikä sekään sattunut. Tukiremmin sai takaisin ilman ongelmia eikä sekään sattunut. Ainoa murhe on omituinen punainen painauma vasemmassa kyljessä, mutta luulen että se on normaali verenpurkauma eli rankahko mustelma. Soitan siitä silti lääkärille aamulla.

Kaiken kaikkiaan ehdottoman hyvä kokemus. Viikon päästä maanantaina menen vaihdattamaan haavateipit. Huomenna ja ylihuomenna olisi koulua, mutta ihan niin hullu en ole, että väen väkisin lähtisin sinne. Kaikille jotka yksityisen puolen mastektomiaa harkitsee, niin hienoa, kannattaakin. Ja Asko Salmi on helvetin rento kaveri. Ja hoitajat ihania. Voin vain suositella :D

Kamoon, niillä on tähtiä katossa!!

Ristin tämän lihatiskin avatuksi.

Vanha blogi ajalta: 14.10.2010

Nyt ei tainnu mennä teksti aivan kirjan mukaan, mutta annetaan palaa kumminkin...

Kaveripiirissäni on jo hyvän aikaa levinnyt kunnon blogitus-buumi, ja moneen otteeseen on pitänyt itsekin ruveta jonkunlaista oikeaa blogia pitämään, Irc-Gallerian päiväkirjan ja Facebookin nootteihin kyllästyneenä... En vaan ole saanut aikaiseksi. Ennen kuin nyt.

Olis kai sitten parasta pitää jonkunlainen esittely tähän alkuun. Meikällähän ei ole hajuakaan, minkälaiset ja kuinka kaukaa tutut ihmiset tällä elämän seurannan kaatopaikalla tulee vierailemaan, mutta kerrotaan nyt jotain! Se tässä vissiin olis ideana. Meikäläinen on tosiaan tämmöinen nuori kaveri Järvenpäästä, ja viime aikoina elämä on keskittynyt...

*saa valtavan jäätymisen kun tajuaa ettei elämä ole keskittynyt yhtään mihinkään, vittu*

Lopetin työni raksalla tämän vuoden alussa ja keskityin pitkälti trans-hoitojen edistämiseen ja fyysisen kunnon kohottamiseen Brasilialaisen Jiu-Jitsun innoittamana. Pianhan mä kuitenkin jo huomasin, ettei salilla käyminen ja kehon korjaaminen testosteroni-injektioilla oikein tarjoo tarpeeks aktiviteettia, joten mä hankkiuduin sitten kaverin kautta takaisin töihin, tällä kertaa markkinoijaksi eli promoottoriksi Finnbodylle. Nyt sitä hommaa on tehty kuukauden päivät.

Joku aika sitten mä myös onnistuin sähläämään ihan kunnolla ajokorttini kanssa ja se sitten tietysti hidasti kaikkea elämää melkosesti. Ensin piti vaihtaa nimi ajokorttiin, koska uus, oikeampi nimi astui voimaan... Sitten piti suorittaa ajokortin kakkosvaihe, kun saisi siinä samalla sitten uuden muovilämiskän. Vaan niinhän siinä kävi, että kesken kakkosvaiheen suorittamisen mulle tuli poliisilta kutsu kuulusteluun vuoden aikana tehtyjen rikkeiden (2) vuoks... Ja korttihan meni hyllylle. No, tulipa suoritettua kakkosvaihde. Kuukauden jouduin olemaan ilman ajokorttia, ja sitten käymään vielä inssin ja kirjallisen vähän niin kuin nostalgian vuoksi läpi, että sain uuden lyhytaikaisen ajokortin, uudella nimellä. Nyt ajetaan sitten sillä luvalla.

Duuni promoottorina on vähän kakspiippuinen juttu. Toisaalta pääsee paljon eri paikkoihin ja oppii aika helvetisti siitä, miten ihmiset reagoi, kun muuttaa omaa käytöstään tai ulkonäköään johonkin suuntaan. Hyvin nopeesti kuitenkin työssä oppii jonkunlaiseen kaavaan, jota käyttää sitten aina, kun työtään tekee. Eihän tässä tarvitse montaa tuntia päivässä hymyillä ja samaa lainia syöttää ohikulkijoille, mutta eipä tästä hirveästi ole palkkaakaan kertynyt, vaikka omasta työmenestyksestä se on aika paljon kiinni. Opiskelun tai toisen työn ohelle hyvä tarjous, mutta parikymppisen miehen kaikkia suuria kuluja ei tällä taideta maksaa, päin vastoin, joka päivä ollaan miinuksella...

Lisäksi kun oon yrittäjäperheen keskimmäinen poika, oon jotenkin oppinut tekemään töitä pitkäjänteisesti, väsymättä ja pitkään. Muutaman tunnin sähäkät keikat ei oikein sovi mun työntekotapoihin. Raksalla tuli tehtyä kymmentä tuntia, kuutta tai seitsemää päivää viikossa, ja matkaakin oli aina jonkun verran ajettavana... Mut siinä hommassa sai vaihtelua, ja vähän väliä piti käyttää päätään pienten ongelmien ratkaisussa. Musaa sai kuunnella rauhassa ja ajatukset sai liitää missä mieli teki, eikä tarvinnut hymyillä nonstoppina ja leikkiä innostunutta, jos ei hotsittanut. Koko hoidosta sitten maksettiinkin ihan mukavasti.

Arpalipukkeiden, ilmaisten treenikertojen ja tutustumistarjouksien jakaminen ihmisille on ihan jees, niin kauan kun ihmisiä riittää. Sitten kun niitä ei oikein ole, joutuu mies vaan seisomaan tyhjänpanttina ja katsomaan jo kaukaa, missä seuraava saalis tulee vastaan. Sellasina hetkinä tulee väännettyä muunmuassa tämmöistä jälkeä...

Tätä tiivistelmää varten skannasin 8 liidin taustat ja järjestelin uudelleen. Kuvassa on suurimmaksi osaksi roolipelihahmojani Pen&Paper -tyyppisestä RPG:stä, jota ollaan kaverin kanssa hommailtu yhdessä jo vuosia. Roolaaminen istuu meikässä tiukasti, sitä on harrastuksena tullut tehtyä jo jostain yläasteen tienoilta saakka... Eli aika pitkään.

Kuvassa on hahmojeni Rokin (4 kuvaa) ja Janin (2 kuvaa) lisäksi kaverini hahmo Ville (1 kuva), 2 omakuvaa (pallopää ja koiran kanssa kävelevä heebo), haavekuvia tulevasta koirastani Marvelista ja sitten vielä jotain random tekstejä, peikkomaahinen ja joku öögakin on tullut suterrettua...

Inhoan rumia © -merkkejä, mutta inhoan vielä enemmän sitä, kun joku varastaa ideoita tai suoraan kuvia, koska ei "nähnyt" kopiointioikeuksien omistajan lätkää.

Brasilialaisen Jiu-Jitsun, eli Brassijujutsun, eli BJJ:n lisäksi rakastan juoksemista. Pidän siitä, kun saan juosta väkijoukossa hymy perseessä. En tiedä mikä siinä nopeassa liikkumisessa viehättää... Auton kanssa se on sama juttu, en oikein osaa mennä aina niiden rajoituksien mukaan. Ei kovin toivottavaa poliisilta, toivottavasti siinä duunissa tulee paljon takaa-ajoja ja hälytyksiä, kun oon ratissa.

Trans-taustastanikin voin avautua, mutta jos pidettäis jotakuinkin lyhyenä. Trans-ihmisiähän on monenlaisia, transseksuaaleja, transvestiitteja ja transsukupuolisia, ja sitten on vielä se transgender. Valotan nyt kaikille sen verran selkosuomeksi näitä käsitteitä, että transseksuaali siis kokee että hän haluaisi seksuaalisten aktien olla vastakkaisen sukupuolen edustaja. Transvestiitti pukeutuu omasta tahdostaan vastakkaisen sukupuolen edustajaksi myös ilman seksuaalista kanssakäymistä, silloin kun huvittaa. Näitä aika usein katsotaan fetisseinä... Transgender kokee yhteiskunnallisen ja sosiaalisen sukupuolensa poikkeavan siitä sukupuolesta johon hänet on syntymässä fyysisesti todettu, mutta seksuaalisesti hän voi olla mitä tahansa kastia. Näistä ainoastaan transsukupuolisuus on sairaus, joka vaatii hoitoa.

Transsukupuolinen ihminen kokee sekä seksuaalisesti että sosiaalisesti olevansa toista sukupuolta, kuin mihin on syntynyt. Esimerkiksi, XX-kromosoneilla syntynyt transsukupuolinen nainen kokee siis luonnollisesti olevansa mies. Kyse ei ole siitä, että hän tahtoo tai haluaa olla mies. Kyse on vain siitä, että aivot jostakin syystä olettavat, muusta ruumiista poiketen, että hänen tulisi olla mies. Transsukupuolisuus diagnosoidaan psyykkisin tutkimuksin, eikä diagnoosia anneta hätäisesti koskaan, vaan kyse on melko perinpohjaisista tutkimuksista. Niihin kuuluu myös muutamia fyysisiä kokeita, joilla rajataan pois muiden sairauksien mahdollisuudet, jotka voisivat aiheuttaa transsukupuolisuuteen viittaavia tuntemuksia. Transsukupuolisuutta hoidetaan hormonihoidoin ja kirurgisin menetelmin, tavoitteena saada ihminen sopeutettua yhteiskuntaan sen sukupuolen edustajana, joka hän kokee olevansa.

Eli mun tapauksessa tää tarkottaa sitä että meikä syntyi tyttönä. Ja kasvoin mieheksi. GO FIGURE. Tottakai se on joku helkkarin vika ohjelmoinnissa, mut vaikee se on sanoa että missä kohtaa. Sen mä taas osaan helposti heittää faktana, että testosteroni tekee musta aivan saatanan onnellisen nuoren miehen. Jos jollain nyt on jotain sitä vastaan, niin voin kertoo, että maailma on vähän isompi kun luulet, ja lisäks voin taputtaa päälakeas ja hymyillen todeta, että joudut vielä kasvamaan tosta.

Oman diagnoosini oon saanut jo aikaa sitten, käynyt tutkintaa läpi joka suunnasta psyykkisesti ja fyysisesti, ja nyt oon ollut puoli vuotta onnellisesti hormonihoidolla, eli saan Sustanon-nimistä lääkettä piikitettynä lihakseen (...SYVÄLLE lihakseen, auuu, saamari!) kerran kolmessa viikossa. Lisäks nimeni on korjattu sellaiseksi kun haluan.

Se on todella vaikea nykyään kuvitella, että vielä vaivaiset 6 kuukautta sitten mun oli vaikea lähteä ovesta ulos, koska mä tunsin ettei ihmiset näe, kuka mä oikeasti olen. Aina neiditeltiin ja tytöteltiin ja mä häpesin silmät päästäni joutuessani käyttämään nimeäni. Ei saanut rauhassa vaatteitakaan ostaa kun aina joku tuli viisaana opastamaan, että sinä oot muuten miesten puolella, naisten puoli on tuossa oikealla... Puhumattakaan julkisten vessojen käytöstä, voi itku. Mun on vaikee yrittää saada ketään ymmärtämään sitä tunnetta, kun sä vahdit joka ainoata hengenvetoasi, omaa kävelytyyliäsi joka askeleella, kulmakarvojesi asentoa ja sitä, miten pidät leukaasi, siristät silmiäsi tai miten puhut, mitä eleitä ja sanoja käytät, joka ainoa momentti mä vahdin kaikkea tätä, mennäkseni läpi jätkänä. Ja silti, armotta, se epäonnistui 9 kertaa kymmenestä...

Nyt, puol vuotta myöhemmin ja monta sustapiikkiä takana, mä voin enää vaan nauraa sille menneisyydelle. Kun kattoo puoli vuotta vanhoja kuvia musta, ei yhtään ihmettele, etten mä mennyt läpi jätkänä, puhumattakaan 20-vuotiaana miehenalkuna! Oikeastaan mä olen näyttänyt, ja varmasti myös kuullostanut, aivan "rekkalesbolta". Kyllä mä muistan kuinka kovasti mä yritin, mutta ihan oikeesti, sääliks käy kun katsoo tota rumaa turpaa, kun ajattelee, että tollasen näkösenä on täytynyt ulos ihmisten eteen mennä. Nykyään mä en usko että ihmisille tulee edes mieleen ajatella, että mä olisin muuta, kuin mies. Jos tulee, niin niillä on selkeesti ihan älyttömät hoksottimet, ja niiden pitäis arvostaa itseään. Tottahan toki mulla on vielä paljon reissuja lääkäriin edessä tän asian kanssa, mut ainakaan mun ei tarvitse enää koskaan esittää muuta, kun mitä mä oon. Mun ei tarvitse esittää itseäni yliampuvan paljon, ihmiset näkee mun sisäisen minäni myös ulospäin, niin kun olis aina pitänytkin.

Varmaan kuullostaa aika kahelilta. No, kaheli mä oon, mut ihan toisilla tapaa.

Koska tää on julkinen blogi niin toi nyt saattaa valottaa mun elämäntilannetta myös niille, jotka mut tuntee, mutta jotka ei uskalla kysyä asiasta. Se on OK - en mä pingota, enkä painosta kysymään, enkä avaudu pyytämättä, mut mä en myöskää pelkää jutella tästä. Kerroin aikanaan vähän pakon edessä salin valmentajille tilanteestani ja pakko myöntää että tyypit on tukeneet omalla tavallaan aivan mahtavasti. Jo se, ettei katso kieroon vaan haluaa kuulla faktat ja uskaltaa katsoa senkin jälkeen silmiin, on upeaa.

Sopeutuminen elämään jätkänä puolessa vuodessa oli kyllä pikkasen rankempaa kun mä olisin aluks luullut! Mulla on aina ollut paljon tyttöjä kavereina, joten mä osaan shoppailla ja puhua luontevasti naisihmisten kanssa joutumatta jonkun kielimuurin taakse tai tuntematta että mä flirttailen... Lisäks mä oon tosiaan biseksuaali, eli komeiden jätkien katseleminen onnistuu myös mun seurassani. Mä oon myös tottunut näkemään tyttöjä vähissä vaatteissa - I wonder how? - joten sellanenkaan ei yleensä liikuta mua yhtään mihinkään suuntaan. Tissit, tissit!!!! - No, tissithän ne... Lisäks se, että jätkät ottaa mut sen kummemmin kyseenalaistamatta omiin riveihinsä, saa mut välillä tuntee oloni vähän epävarmaks siitä et miten jätkien jutuista oikeastaan puhuisi, oonko mä nyt omituinen, tai geek, tai vaikutanko mä jotenkin ahdistuneelta. Mut ihmiset on aina kuitenkin yksilöitä, eikä se sukupuoli niin paljon niitä juttuja ja kerrontatyylejä määritä. Vaikka se onkin vähän ikävää, kun mun taustasta tiedottomat tytöt ei ota mun kommentteja koskaan todesta, eikä halua ottaa mua mukaan tupakalle, kun niillä on "tyttöjen juttuja". Tunnen mä monia tyttöjä jotka voi puhua autoista, lentokoneista ja runkkaamisesta, oltiin sitten kahdestaan kahvilla tai porukalla biitsillä. Ja tunnen mä myös monia poikia, jotka osaa puhua parisuhteesta, meikkimainoksista ja yksinäisyydestä kahdestaan mesessä tai porukalla bileissä. 

Että hei, kamoon.

HERRAMUNJEE, kattohan tota kelloa! Kyllä mä aikamoisen avausmerkinnän sainkin väännettyy, et eiköhän tää pala oo tarpeeks iso teille nieltäväks näin ekalla kerralla, ja tulipas kuvakin laitettua sinne! Enskerralla voitte oottaa jotain aivottomampaa ja taiteellisempaa meininkiä...

YOORS TRUULY! Shall be back.

Katkolla >>